Syyskuussa katsoin seuraavat elokuvat. Erityinen kiitos Rakkautta & Anarkiaa -festivaalille, joka täytti Helsingin taas hetkeksi laatuelokuvilla. Syksyn festivaalikausi on ihan huippujuttu. Seuraavaksi ainakin Night Visions ja Vinokino.
#152 Steven Knight: Locke
Tom Hardy määrittää hahmonsa raamit hyvin, ja suitsii itsensä niiden puitteissa hurmaavan maaniseen suoritukseen. Kuvitteellinen dialogi poissaolleen isän kanssa on ihanan yliampuvaa ja teatraalista, puhelinkeskustelut pullollaan tukahdutettua turhautumista.
#153 Leif Lindblom: Vadelmavenepakolainen
Nohevasta satiirista turvalliseksi kolmiodraamaksi. Pääosan esittävä Jonas Karlsson ei saa hahmoon mitään otetta. Ei ihme, niin hutiloiden koko lemmenfarssi on pohjustettu.
#154 Sidney Lumet: Serpico
Al Pacino osallistuu 100 days of hats -haasteeseen ja tekee samalla aika vimmaisen roolisuorituksen.
#155 Mark Cousins: A Story of Children and Film
Cousinsin innostus elokuvaa kohtaan on tarttuvaa. Kevyesti nollabudjetilla tehty dokumentti on ylevä tekijänsä paatoksen vuoksi. Näytöstä edeltänyt keskustelu inspiroi allekirjoittaneen ostamaan videokameran.
#156 Antti Haase: Monsterimies
Lordi-dokumentti on ihan laadukas kertomus yhtyeestä, joka lekotteli hetken jättisuosiossa ja romahti sitten pohjalle. Ongelma on lopetus, johon vääristellään uutta nousua, jota ei tosiasiassa ole tapahtunut. Levyt myyvät huonosti, keikkaa ei varsinkaan kotimaassa riitä, ja tämä dokkarikin ehti jo flopata. Hesarissa flopista syytettiin elokuvan ympärillä vellonutta kinaa (Lordi-Putaansuu syytti ohjaajaa sensationalismista), jonka tosiasiallinen tarkoitus oli fabrikoida kohu ja myydä sillä muutama ekstrapenkki. Ei onnistunut.
#157 Paul W.S. Anderson: Pompeii
Paul W.S. Anderson on roskaelokuvien ylittämätön auteur. Pompeji on parempi kuin Gladiaattori, koska siitä on riisuttu kaikki turha. Andersonin elokuva-ajattelu tiivistyy siihen, kuinka komeita ovat räjähdykset, ja kuinka paljon niissä tuhoutuu asioita. Siksi tulivuoresta sinkoavat murikat ovat räjähtävää sorttia ja joka talo on ruutitynnyrein sisustettu.
#158 Martin Scorsese: Cape Fear
Robert De Niro on biiffissä kunnossa yhdysvaltalaista yläluokkaista unelmaperhettä terrorisoivana kriminaalina. Ei mitenkään ohjaajansa parhaimmistoa.
#159 Martin Scorsese: The King of Comedy
Scorsesen parhaita elokuvia. De Niron täydellisesti vangitsema päähenkilö on surullinen, surkea ja säälittävä. Katsojan kokema myötähäpeä on The Office -tasoa.
#160 J.C. Chandor: All is Lost
Robert Redford on yksin vuotavassa purjeveneessä J.C. Chandorin intensiivisessä jännärissä, joka ei ihan lunasta dogmaattisen premissinsä vaatimuksia.
#161 Marja Kurikka: Piripäiväkirja
Pirikoukusta irti pyristelevää Pinjaa seuraava dokumentti on silkkaa kidutusta, koska lopputulos on sisäänkirjattu jo ensimmäisiin kuviin: tämä ei pääty hyvin.
#162 Peter Strickland: Berberian Sound Studio
Giallolle kunniaa tekevä pieni kauhuhelmi on poikkeuksellinen. Toby Jonesin äänisuunnittelija palkataan töihin italialaiseen kauhuelokuvaan, joka alkaa hiljalleen niellä päähenkilöä sisäänsä. Painajainen tallentuu kuin VHS-nauhalle: sen lomasta paljastuu aiempia nauhoituksia.
#163 Anna Odell: Återträffen
Kontroversiaali kuvataiteilija tekee puolituntisen fiktiivisen elokuvan luokkakokouksestaan, johon häntä ei tosiasiassa kutsuttu. Sitten hän metsästää käsiinsä entiset koulukiusaajansa ja näyttää heille elokuvan. Kiusaajia näyttelevät oikeat ruotsalaiset näyttelijät. Moni kiusaajista kieltäytyy esiintymästä elokuvassa – ehkä koska Odellin tiedetään aiheuttavan närää, ehkä koska kouluaikojen käytös hävettää yhä.
#164 Damien Chazelle: Whiplash
Intensiivinen pakkomielletrilleri on pintatasolla kuin turhista sivujuonteista ja fantastisuuksista riisuttu Black Swan. Päähenkilö on inhottava, kaiken taiteelleen omistava autisti, joka käyttää ihmisiä juuri sen verran kuin on tarvis.
#165 Ádám Császi: Viharsarok (Land of Storms)
Loputtoman kliseinen ja lattea kuvaus pienestä unkarilaiskylästä ja homomiesten kolmiodraamasta ei ole relevantti millään tasolla. Vuonna 2014 elokuvan aiheeksi ei riitä homoseksuaalisuus ruraalissa kyläyhteisössä. Ei ainakaan näin totisesti tehtynä.
#166 Kelly Reichardt: Night Moves
Lempiohjaajani lähestyttävin ja viihteellisin elokuva on silti omaleimainen. Kolme ekoterroristia romahduttaa sillan, yksi ei kestä syyllisyyden taakkaa. Jesse Eisenberg kantaa elokuvaa kapeilla harteillaan taiten. Kamera on vuoroin aivan iholla, vuoroin laajassa kokokuvassa, jossa dialogi hukkuu luonnon humuun.
#167 David Fincher: Gone Girl
Bestselleriin perustuvan trillerin kuva länsimaisen ihmisyyden perusyksiköstä, avioliitosta, on pohjattoman synkkä ja ironinen. Heti alkuun kertoja (Ben Affleck) haluaa halkoa vaimonsa kallon paljastaakseen sieltä löytyvät salaisuudet. Hahmot ovat kaikki inhottavia. Ohjaajan huumorintajusta kertoo se, että tärkeisiin sivuosiin on pestattu komediarooleistaan tunnetut Neil Patrick Harris ja Tyler Perry.
#168 Alice Rohrwacher: La meraviglie (The Wonders)
Mehiläistarhaa Italian maaseudulla pitävä perhe osallistuu tv-kisailuun ja rinnastuu siinä romantisoituihin Antiikin ajan Etruskeihin. Rohrwacherin mestariteos on kuin hetkessä haihtuva päiväuni, täynnä kätkettyä symboliikkaa.
#169 Alejandro Jodorowsky: La danza de la realidad (The Dance of Reality)
Kulttiohjaajan kömpelö, ilmeisen pienellä budjetilla tehty omaelämäkerrallinen satu ei ihan vakuuta. Sen paulocoelhomainen filosofointi iskee tylpällä terällä, fantastinen kuvasto on vähän noloa.
#170 David Gordon Green: Joe
Pidin Prince Avalanchesta aika paljonkin, mutta Joe osuu ohi maalin. Parasta on paikoin vimmainen Nicolas Cage, jonka sekoilua seuraisi helposti parikin tuntia. Ohjaajan elokuvakoulumaiset maneerit väsyttävät: paljon hidastuksia, paljon montaaseja ja päälle luettua monologia. On Malickit katsottu.
#171 Anton Corbijn: A Most Wanted Man
Viileä eurotrilleri pitää otteessaan, vaikka tapahtumat ovat kaikkea muuta kuin räjähtäviä. Philip Seymour Hoffmanin saksalainen agenttipomo on kuivakka, sardoninen ja ihanan awkward.
#172 Nicole Holofcener: Enough Said
Hyväntuulinen ja kevyt ihmissuhdedraama käsittelee pieniä keskiluokkaisia ihmissuhdeongelmia, mutta tekee sen sellaisella lämmöllä, että lopputulosta on vaikea suoranaisesti inhota.
#173 Jermaine Clement, Taika Waititi: What We Do in the Shadows
Uusiseelantilaisen vampyyrikommuunin arkea seuraava pseudodokumentti on hauska. Ei ihan yhtä älykäs kuin Boy, mutta hauskempi kuin Eagle vs. Shark. Clementin ja eritoten Waititin huumori on jäljittelemätöntä.
#174 Randy Moore: Escape from Tomorrow
Minibudjetilla guerrillatyyliin Disney Worldissa kuvattu mustavalkoinen indiekauhu ei varsinaisesti pelota tai säikyttele, mutta sen häiriintynyt (ja usein vain kömpelö) tapa kertoa tarinaa on viehättävä. Moore tuntee lynchinsä ja buñuelinsa.
#175 Hirokazu Koreeda: Soshite chichi ni naru (Isänsä poika)
Hirokazu Koreedan hieno ja hienovireinen draama ei tuomitse, mutta muistuttaa, miten tärkeää vanhemmalle on asettua myös lapsen asemaan. Samalla se näyttää, mitä tapahtuu, kun kulttuuriset konventiot ajavat luontaisten tarpeiden ohi.
#176 Dan Gilroy: Nightcrawler
The Fall -käsikirjoittajan debyyttiohjaus on omituinen tapaus. Trilleriksi se on liian koominen ja outo, satiiriksi se ottaa itsensä liian vakavasti. Moraalinen lopputulema on sellainen, että sensaatiojournalismi on paha, mutta sitä täytyy harrastaa koska maksava yleisö.
#177 Eric Schaeffer: Boy Meets Girl
Osin pienen budjettinsa vuoksi vähän raa’aksi jäävä kolmiodraama osoittaa riviensä väleistä, miten yhteiskunnan binäärinen sukupuolijako ilmenee ihan arkisimmissa asioissa. Niinkuin siinä, tunnistaako iPhonen ennustava tekstinsyöttö sukupuoltasi.
Anton Vanha-Majamaa 
Vastaa