Katsoin vuonna 2022 yhteensä 248 elokuvaa. Se on vähemmän kuin toivoisin, mutta kun piti tehdä töitä ja koirakin tuli perheeseen.
En yleensä tykkää sanoa, että elokuvavuosi oli hyvä tai huono, koska kyllähän hienoja elokuvia joka vuoteen mahtuu. Selvästi tämä kuitenkin oli monta aiempaa vuotta heikompi.
Ennen kaikkea haikailin hyvien kauhuelokuvien perään. Missä olivat tämän vuoden Midsommar tai Get Out? Robert Eggers ohjasi komean viikinkiepookin The Northman, koka ei lopulta jäänyt elämään oikein millään mittarilla. Jordan Peele teki Nopen, joka ei ole ainakaan puhdasta kauhua.
Siihen nähden, että elokuvateatterit ovat kituneet ympäri maailman ja kävijäluvut laahanneet, listaltani löytyy yllättävänkin monta isoa yhdysvaltalaista studioelokuvaa. Ne harvat valopilkut olivat siis poikkeuksellisen hyviä. Enkä edes mainitse Avatar: The Way of Wateria, joka oli 3D IMAXissa aika huikea kokemus!
Alle listasin vuoden 21 parasta elokuvaa sekä muutaman bubbling under -nimikkeen. Melkein kaikki näistä on voinut nähdä Suomessa vähintään festarinäytöksissä.
VUODEN PARHAAT:
21. Michael Bay: Ambulance
Michael Bay keksi vihdoin, miten dronekameroista on oikeasti jotain iloa. Ambulance on taktiilinen toimintaelokuva, jollaisia ei enää tehdä: ei supervoimia ja galaktista sodankäyntiä, vaan ruuhkaisia moottoriteitä, ketjukolareita ja loputonta luotisadetta.
SkyShowtimessa ja vuokraamoissa.
20. Joseph Kosinski: Top Gun: Maverick
Varma ja kaavamainen elokuva, joka mukailee alkuperäisen rakennetta ja teemoja, mutta on parempi melkein joka osa-alueella. Ennen kaikkea toiminnassa: läsnäolon tuntu hävittäjäkohtauksissa oli IMAX-salissa jotain mitä en ollut ennen kokenut. Kohtaukset on myös ohjattu ja leikattu niin, että katsoja pysyy koko ajan kartalla tapahtumista. Kasarinostalgiaa on juuri tarpeeksi, ja se yhdistyy saumattomasti moderniin estetiikkaan. Tätä ilmentää hyvin Lady Gagan Hold My Hand, iso perinteinen popballadi, jonka melodiaa kuljetetaan läpi elokuvan.
SkyShowtimessa ja vuokraamoissa.
19. S. S. Rajamouli: RRR
Näin kirjoitin Imageen: Unohda Doctor Strange ja Top Gun. Tämän hetken parhaat toimintaspektaakkelit tulevat Intiasta. S. S. Rajamoulin ohjaama RRR kertoo fiktiivisen tarinan kahdesta tosielämän kapinallisesta, jotka taistelivat britti-imperiumia vastaan 1920-luvun Intiassa. Bheem (N. T. Rama Rao Jr.) yrittää pelastaa siskontyttärensä, jonka julmat britit ovat kidnapanneet lukaaliinsa. Raju (Ram Charan) on urallaan etenevä upseeri, jolla on omat salatut motiivinsa. Miehet kohtaavat aivan uskomattomassa toimintajaksossa ja ystävystyvät, mutta kuten kohtauksessa soiva laulu ennakoi, ennen pitkää he kääntyvät toisiaan vastaan. RRR:n juoni on suora ja konventionaalinen: vastakkain ovat hyvä ja paha, kapinalliset ja imperiumi. Juonta tärkeämpiä ovat toimintakohtaukset, jotka on toteutettu sellaisella ilolla ja luovalla hälläväliä-asenteella, että Hollywood saa katsella kateellisena sivusta. Väliin tanssitaan ja lauletaan niin, että kotisohvallakin pukkaa hikeä. On kamala sääli, että näin mahtavaa elokuvaa esitettiin Suomessa elokuvateattereissa vain muutamissa erikoisnäytöksissä, joita ei juuri mediassa noteerattu.
Netflixissä, kunhan ensin vaihtaa palvelun kieleksi englannin.
18. Jerzy Skolimowski: Eo
Yksi vuoden kolmesta (!) mahtavasta aasielokuvasta. Au Hasard Balthazaria mukaileva Eo on aikamoinen voimannäyte 84-vuotiaalta puolalaisohjaajalta. En tiedä, miten aasi oikeasti kokisi matkan Euroopan halki, mutta veikkaan, että Skolimowskin paikoin surrealistinenkin visio on aika lähellä totuutta.
Ei katsottavissa Suomessa.
17. Andrea Arnold: Cow
Näin kirjoitin Imageen: Lehmät ovat ihmeellisiä, uljaita ja älykkäitä eläimiä. Valtaosa heistä elää letkuihin köytettyinä vankilassa, josta ei pääse pois kuin kuolemalla. Meritoituneen brittiohjaajan Andrea Arnoldin Cow seuraa yhden lehmän ja tämän vasikan elämää kentiläisellä maitotilalla. Cinéma vérité -tyyliin kuvattu dokumentti on intiimi ja hyvin kivulias, mutta ehdottoman suositeltavaa katsottavaa esimerkiksi kaikille maitotuotteita nauttiville. Fokus on täysin lehmissä, ihmiset pääsevät ääneen vain silloin, kun he sattuvat hyörimään kuvassa eläinten ympärillä. Heitä nähdään juuri sen verran, että katsoja pystyy projisoimaan heihin elokuvan herättämää turhautumista ja vihaa, ei yhtään enempää. Cow muodostaa vaikuttavan elokuvaparin viimevuotisen Gundan kanssa. Se seurasi yhden possupesueen elämää samaan tyyliin ilman dialogia tai kertojaääntä. Gundaan verrattuna Cow ei ole varsinkaan loppunsa osalta ihan niin sofistikoitunut, mutta eipä se hienostuneisuuteen pyrikään.
HBO Maxissa ja vuokraamoissa.
16. J-P Valkeapää: Hetki lyö
Espanjan etelärannikolle sijoittuva rosoinen rikoskomedia on hauska, kunnes se ei ole enää ollenkaan hauska. Näin ällöttävää kotimaista elokuvaa en muista nähneeni ehkä koskaan, hiki ja viina tuntuivat haisevan vaatteissani pitkään näytöksen jälkeen. Vaikka Hetki lyö on lopulta tragedia, on siinä ennen kaikkea todella hyvää koomista tekemistä. Outi Mäenpää, Ilkka Heiskanen ja Johannes Holopainen ovat rooleissaan mielettömiä.
Teattereissa.
15. Ryusuke Hamaguchi: Drive My Car
Pudotin tätä listalla lopulta alemmas kuin ajattelin. Pidän Hamaguchin elokuvista kovasti (Criterion Channelista löytyvä Wheel of Fortune and Fantasy oli myös lähellä pääsyä listalle), ja tässä on paljon poikkeuksellisen hyvää kuvausta surusta, kielestä ja kommunikaatiosta, mutta niiden naiskuva on joskus vähän arveluttava. Tässäkin naisen seksuaalisuutta mystifioidaan tavalla, joka ei tunnu erityisen raikkaalta. Upea elokuva silti. Vuoden paras autoelokuva? Todennäköisesti.
Viaplayssa ja vuokraamoissa.
14. Martin McDonagh: The Banshees of Inisherin
Eskaloituva draama kahdesta ystävyksestä, joista toinen päättää tuhlanneensa tarpeeksi aikaa mitättömään jutusteluun ja katkaisee ystävyyden. Kaukana mantereella jylisee isompi sota. Rakastin elokuvan premissiä: tällaisia tarinoita miesten välisestä ystävyydestä, yksinäisyydestä ja ajan kulumisesta ei kerrota tarpeeksi. Ja miten upea lavastus tässäkin on!
Teatteriensi-ilta 3. helmikuuta.
13. Gaspar Noé: Vortex
Vartin jälkeen halusin kävellä salista ulos, koska Alzheimer-jutut ovat minulle näemmä vähän liikaa. Olen iloinen, etten niin tehnyt. Vortex on Noén kypsin teos: herkkä tutkielma elämästä, kuolemasta ja ihmisten välisistä yhteyksistä. Kahteen jaettu ruutu toimii pienen totuttelun jälkeen hyvin, kuvastaen pariskunnan kahta erillistä todellisuutta, jotka risteävät vain paikoin. Elokuvan lavastus on tehty erityisen huolella, ja siihen liittyen viimeiset kuvat tuntuvat hurjan puhdistavilta.
Ei katsottavissa Suomessa.
12. Park Chan-wook: Decision to Leave
Kiero, romanttinen ja syntisen viihdyttävä murhamysteeri, joka yllättää katsojaa niin tiuhaan, että se kääntyy suorastaan vitsiksi. Antoisimpia elokuvakokemuksia, vaikka tuntuu vahvasti, että jotain jäi tajuamatta. Tähän täytyy siis palata.
Teatteriensi-ilta 27. tammikuuta.
11. Jordan Peele: Nope
Yksi viime vuosien komeimmista studioelokuvista. Jordan Peele lainaa tietenkin paljon Spielbergiltä ja muilta oman nuoruutensa tärkeiltä Hollywood-ohjaajilta, mutta välttelee ilmeisimpiä silmäniskuja. Kahden katselun jälkeenkään en ole ihan varma, mitä Nopesta oikeastaan ajattelen – tunnistan, että Peele osaa vähän turhankin hyvin pakata elokuvansa täyteen ”keskustelunaiheita” koherenssin kustannuksella – mutta enpä toisaalta ole yhdestäkään toisesta elokuvasta jutellut tänä vuonna näin paljon (pl. Avatar, mutta se on ollut lähinnä yksinpuhelua).
Ostettavissa.
10. Mia Hansen-Løve: Un beau matin (One Fine Morning)
Léa Seydoux on aikamme parhaita näyttelijöitä. Mia Hansen-Løven kauniissa ja vaivattomassa draamassa hän näyttelee nuorta äitiä, jonka miessuhteita määrittää niiden epävarmuus ja katoavuus. Ilahduttava pieni elokuva.
Ei katsottavissa Suomessa.
9. Laura Wandel: Playground
Intensiivinen draama koulupihan sosiaalisista hierarkioista. Elokuva ensin leikittelee katsojan odotuksilla, ja päätyy lopulta juuri siihen lopputulokseen jota pelkäsitkin. Nuorta ja kokematonta päänäyttelijää Maya Vanderbequea käytetään todella hyvin.
Ei katsottavissa Suomessa.
8. Joachim Trier: The Worst Person in the World
Näin kirjoitin Imageen: Joachim Trierin Oslo-trilogian (edelliset osat: Reprise ja Oslo, August 31st) päätös seuraa kolmekymppisen Julien (Renate Reinsve) elämää muutaman vuoden ajan. Vuosiin mahtuu kaikkea ja ei juuri mitään: koulua, hanttihommia, seksiä, rakastumista, suunnan etsimistä ja tosi, tosi paljon haahuilua. Kaikki on mahdollista Julielle, joka on syntynyt vauraaseen perheeseen pohjoismaisessa lintukodossa, mutta valintojen loputtomuus saa myös eksymään. Lyhyellä Julien perhehistoriaan sukeltavalla kohtauksella Trier ja toinen käsikirjoittaja Eskil Vogt huomauttavat, kuinka tätä edeltäneet sukupolvet olivat hänen iässään jo aviossa, äitejä, kulkutauteihin kuolleita. Selkeän roolin saaneita ja siinä suoriutuneita. ”Kuin näyttelisin sivuroolia omassa elämässäni”, kuvailee Julie omaa kokemustaan. Neljääntoista lukuun jaettu The Worst Person in the World on hauska, koskettava ja – anteeksi – elämänmakuinen. Se on elokuva, johon haluaa jäädä asumaan. Ei siksi, että Juliella välttämättä olisi aina kovinkaan kivaa, vaan koska kaikki tuntuu poikkeuksellisen todelta.
Netflixissä ja vuokraamoissa.
7. Laura Poitras: All the Beauty and the Bloodshed
Taiteilija-aktivisti Nan Goldinista kertova dokumentti on silkkaa rautaa. Siinä on perinteisiä taiteilijaelämäkerran elementtejä, mutta kerronnan keinot ovat keskimääräistä sivistyneempiä, ja Goldinin tarinan rinnalla kerrotaan toista tarinaa opioidikriisin uhreista, jotka taistelevat isoa valtakoneistoa vastaan (klassinen Poitras-asetelma).
Teatteriensi-ilta 10. helmikuuta.
6. Aleksi Salmenperä: Kupla
Vuoden paras kotimainen elokuva. Hauska ja koskettava draama teinistä, joka yrittää pitää vässykkäisänsä ja kylillä huitelevan äitinsä yhdessä. Stella Leppikorpi on esikoisroolissaan mahtava ja Tommi Korpela maadoittaa elokuvan nolon faijan roolissa, jonka hän tekee paremmin kuin kukaan muu Suomessa. Tämä jäi rikollisen pienelle huomiolle.
Teattereissa.
5. Jeff Tremaine: Jackass Forever
Tämä oli huono vuosi kauhulle ja vielä huonompi komedialle, mutta onneksi oli Jackass, joka yhdistää molemmat. Jackass Forever on ehkä sarjan onnistunein elokuva: kunnianhimoisin, hauskin, elokuvallisesti hiotuin. Jotain kaunista on siinä, että niin paljon kuin elokuvateatterien kuolemasta puhutaankin, alkuvuodesta Finnkinon isoimmille valkokankaille projisoitiin lähikuvaa mehiläisenpistojen turvottamista kiveksistä. Kyllä sellaisesta maksaa mielellään.
Vuokraamoissa.
4. Sean Baker: Red Rocket
Sean Baker tuntuu todella löytäneen itsensä elokuvantekijänä. Red Rocket ei ole yhtä koskettava kuin The Florida Project (2017(, mikä on ihan ymmärrettävää, kun pääroolissa on viisivuotiaan Brooklynn Princen sijasta elähtänyt nelikymppinen Simon Rex. Mutta Rexin lismainen roolisuoritus on mahtava: hauska, traaginen ja hengästyttävä samaan tapaan kuin Adam Sandlerilla Uncut Gemsissä.
Vuokraamoissa.
3. Joanna Hogg: The Souvenir: Part II
Rakastin ensimmäistä The Souveniria, mutta jatko-osa on vielä parempi: nokkelampi, konseptuaalisempi, kauniimpi ja viihdyttävämpi. Elokuva sekä jatkaa ykkösosan tapahtumista ja kuvaa niiden seurauksia, että tarkastelee niitä uudelleen luontevan metaetäännytyksen (apua miten tyhmä sana) läpi. Ja jotenkin tämä ei tunnu tippaakaan teennäiseltä oman navan kaivelulta. Joanna Hogg ei aliarvioi katsojaa, ja hänen estetiikkansa vetoaa minuun kovasti.
Vuokraamoissa.
2. Paul Thomas Anderson: Licorice Pizza
Jumalaisen kaunis tarina kahdesta ihmisestä, jotka imeytyvät toisiaan päin kerta toisensa jälkeen, vaikka molemmilla olisi parempaakin tekemistä – ja vaikka heidän välinen ikäeronsa tekee koko hommasta epäilyttävän. Skaalaltaan pienempi kuin monet Andersonin aiemmista, mutta tunnetasolla tämä osui tosi kovaa. En kestä, millaisia roolisuorituksia hän näyttelijöistään saa, ja miten paljon merkitystä ja puhdasta tunnetta hän saa ladattua yksittäisiin otoksiin.
Prime Videossa ja vuokraamoissa.
1. Celine Sciamma: Petite Maman (Maja lapsuuden reunalla)
Kahdeksanvuotias tyttö viettää joitain päiviä mummolassa, jota vanhemmat tyhjentävät. Metsässä hän kohtaa samanikäisen tytön, joka on hänen äitinsä. Celine Sciamman uutuus jäi vähäiselle huomiolle – ainakin Nuoren naisen muotokuvaan verrattuna. Harmi. Elokuva on kaunis, viisas ja koskettava. Paljon kokoaan (viisi hahmoa) ja kestoaan (reilu tunti) isompi.
Yle Areenassa.
Listan ulkopuolelle jäivät ainakin nämä mahtavat elokuvat: Metsurin tarina, The Lost Daughter, The Card Counter, Enys Men, Small Body, X, Holy Spider, Rinnakkaiset äidit, Everything Everywhere All at Once, Armageddon Time, Sirpaleiden talo, Moonage Daydream, Return to Seoul, R.M.N., The Northman, Turning Red, Stutz, Sr., Eläinoikeusjuttu, Triangle of Sadness ja tavallaan myös Blonde. Niin, ja se AVATAR!!!!
Anton Vanha-Majamaa 