Taas on yksi elokuvavuosi taputeltu. Toisaalta tänä vuonna palattiin normaaliin (tervetuloa Cannes ja Marvelin miljardituotot!), toisaalta ei ollenkaan. Koronapandemia teki elokuvien levittämisestä yhä epäkiitollista puuhaa. Kirjoitushetkellä elokuvateatterit on pääkaupunkiseudulla taas suljettu, ja moni ensi-ilta siirretty hamaan tulevaisuuteen. Teppo Airaksisen jenkkikomedian Supercool piti tulla loppuvuodesta 2020, nyt ensi-ilta on alustavasti helmikuussa 2022.
Päivätöiden vuoksi katsoin tänä vuonna aiempaa vähemmän elokuvia (n. 250), ja koska en päässyt paikan päälle Cannesiin tai Venetsian elokuvajuhlille, on monta tärkeää nimikettä vielä näkemättä. Odotan erityisesti Ryûsuke Hamaguchin filmitroikaa: Berlinalessa debytoinutta Gûzen to sôzôa (Wheel of Fortune and Fantasy) ja Cannesiin tuotua Doraibu mai kâta (Drive My Car) sekä Kiyoshi Kurosawan ohjaamaa ja yhdessä Hamaguchin kanssa kirjoittamaa, Venetsiassa palkittua Supai no tsumaa (Wife of a Spy).
Kun katson listaani ja muutamaa sieltä karsiutunutta nimikettä, tekee mieli sanoa, että elokuva voi aika hyvin (lol). Teattereihin tuotiin pandemian keskelläkin haastavaa ja kunnianhimoista arthouse-elokuvaa (kuten Paul Verhoevenin mahtava Benedetta ja Julia Ducournaun ristiriitainen Titane – jälkimmäinen saa enskarinsa keväällä 2022), ja isot ohjaajanimet ottivat muiden rahoilla riskejä. The Matrix Resurrections ja House of Gucci olivat vuoden ilahduttavimpia teatterikokemuksia.
Hienoja kotimaisiakin nähtiin. Kaksi niistä ylsi listalleni, kolmas ei ihan.
Muutamia keskeiseltä tuntuvia elokuvia, joita en vielä ole nähnyt: Memoria, Quo vadis, Aida?, West Side Story, Bergman Island, A Glitch in the Matrix, No Sudden Move, Venom: Let There Be Carnage, All Light, Everywhere ja koko liuta elokuvia, joita ei Suomessa ole esitetty.
Alla on mielestäni vuoden 20 parasta elokuvaa sekä muutama bonusmaininta. Kaikki tähdet löytyvät Letterboxdin puolelta.
BONUKSET:
David Prior: The Empty Man
Näin kirjoitin Imageen: David Priorin pitkä esikoiselokuva The Empty Man nökötti vuosia valmiina studion holveissa, ennen kuin se julkaistiin keskelle koronapandemiaa. Yleensä panttaus on merkki huonoudesta, nyt pikemminkin outoudesta. Miten tällaista voi markkinoida? Elokuvassa elämän potkima ex-kyttä (James Badge Dale) selvittää tapausta, jossa nuorten manaama ”tyhjä mies” vaikuttaa olevan totta. Slender Manin kaltaisen kummitustarinan sijaan kyse on jostain isommasta. Spoilata en halua, enkä oikein voikaan, koska paljon jäi tajuamatta. The Empty Man ei ole omaperäinen mestariteos, vaan kiinnostava ja kunnianhimoinen kokeilu. 137 minuutin aikana kirjoitin ylös muun muassa seuraavat referenssit: Candy Man, Ring, Kuudes aisti, Cure for Wellness, The Wicker Man, The Ritual, Get Out ja Us.
Lana Wachowski: The Matrix Resurrections
Konteksti selittää osin nautintoa, jonka Matrix-sarjan neljännestä osasta sain. Olin muutamaa päivää aiemmin nähnyt Spider-Man: No Way Homen, joka eteni kuin rumalla CGI:llä kuvitettu versio Disneyn johtoryhmän kokouspöytäkirjasta. Katselukokemus oli kyynistävä. The Matrix Resurrectionsissa kyynisyys on itse tekstissä. Se on metakomedia, joka soimaa Hollywoodin jatko-osa-ajattelua ja Matrix-faneja, jotka janoavat elokuviltaan bullet timea ja teknoeksistentialismia. Ensimmäinen tunti on melkein uskomaton – Warner maksoi 200 miljoonaa dollaria tästä?! Jälkimmäinen puolisko on tämän jälkeen pieni pettymys: huonosti ohjattua (!) toimintaa ja loppu, joka voisi hyvin pedata uusia jatko-osia.
Ridley Scott: House of Gucci & The Last Duel
Ollapa 84 vuotta ja julkaista kaksi eeppistä elokuvaa muutaman kuukauden välein. The Last Duel on raiskauksen ympärille sommiteltu 1300-luvun Ranskaan sijoittuva Rashomon-mukaelma, House of Gucci taas muotitalon vesan naivaa Patrizia Reggiania (Lady Gaga) kasarilta ysärille seuraava true crime -draama. Molemmat ovat isoja, paikoin löysiä ja paikoin mestarillisia teoksia. Molemmissa on myös vahvoja tyylivalintoja. The Last Duel on leukapartojen juhlaa, minkä lisäksi Ben Affleck tulkitsee freddurstmaista kreiviä erikoisella bostoninbrittiläisellä aksentilla. House of Guccissa on hidastuksia, mustavalkokuvaa, George Michaelia ja ihan Super Mariona vetelevä Jared Leto. Molemmissa on myös hurjan hienot naishahmot: Jodie Comer pitää The Last Duelin aina kiinnostavana, Lady Gaga taas ymmärtää House of Guccin camp-tyylin täydellisesti ja ansaitsisi roolistaan Oscarin.
VUODEN PARHAAT:
20. Julia Ducournau: Titane
En vieläkään tiedä, onko Julia Ducournaun Cannes-voittaja varsinaisesti hyvä elokuva. Juonta on ollut hauskaa selittää kavereille: tyttö joutuu auto-onnettomuuteen, saa päähänsä teräslaatan, alkaa himoita menopelejä, murhaa ihmisiä hiuspiikillään ja tulee raskaaksi autonäyttelyn amerikanraudalle – ja sitten alkaa tapahtua. Ducournau astuu samaan miinaan kuin Jordan Peele pari vuotta aiemmin: Ensimmäinen elokuva on kirkas ja hallittu yhden idean elokuva (Raw ja Get Out). Seuraavan kohdalla kädet ovat olleet vapaat, ja elokuvassa on siksi kaikki mahdolliset ideat, ajatukset ja havainnot (Us ja Titane). Lopputulos on liikaa kaikkea, mutta haittaako se?
19. James Wan: Malignant
Onkohan tässä vuoden aliarvostetuin kauhuelokuva? Tietyissä piireissä ainakin. Hesarissa Juho Typpö löi Malignantille kaksi tähteä eikä edes yrittänyt ymmärtää siinä tehtyjä valintoja. Typpö kuvaili elokuvaa myös tahattoman huvittavaksi, mikä on kummasti sanottu, koska kaikki Malignantissa tuntuu täysin tarkoitukselliselta. Elokuva näyttää usein halvalta ja ”huonolta”, toki, mutta pitäisikö meidän uskoa, että ensimmäiset The Conjuringit, Fast & Furious 7:n ja Aquamanin ohjannut Wan on yhtäkkiä hukannut taitonsa? Malignant on sivistyneen kauhufanaatikon rakkauskirje italialaiselle giallo-kauhulle. Elementtejä on myös Saw’n kidutuspornosta (Wan ohjasi ensimmäisen Saw’n), NCIS:n ja CSI:n kaltaisista kyttäsarjoista ja Päivien viemää -tason saippuaoopperoista. Juoni on überkreisi, eikä siitä kannata paljastaa mitään. Laskelmoitujen franchise-tuotteiden aikakaudella on ilo nähdä valkokankailla tällaista täysin omistautunutta sekoilua.
18. Miranda July: Kajillionaire
Harvakseltaan elokuvia ohjaavan Julyn kolmas pitkä elokuva seuraa vähän samanlaista yhteiskunnan marginaalissa elävää perhettä kuin Hirokazu Kore-edan Shoplifters ja Bong Joon-hon Parasite. Vanhemmat (Richard Jenkins & Debra Winger) ja aikuinen tytär (Evan Rachel Wood) asuvat nuhjuisessa toimistorakennuksessa ja elävät varastetuilla postipaketeilla sekä lahjakorttihuijauksilla, koska työnteko ei kiinnosta. Oravanpyörän- ja rahanvastaisuus on johtanut siihen, että raha – tai sen puute – hallitsee oikeastaan ihan kaikkea. Kajillionaire on älykäs komedia, jolle enemmänkin nyökyttelee kuin nauraa.
17. Florian Zeller: Isä
Yhden näytöksen elokuva, joka liikkuu kaikkiin suuntiin, laajenee ja luhistuu, kerrostaa aikajanoja kuin surullinen yhden asunnon versio Inceptionista. Alzheimeria sairastavan läheiselle Isä voi olla liiankin raastava kokemus, niin tarkasti se kuvaa hidasta kuolemaa sekä potilaan että omaisten näkökulmista. Anthony Hopkinsin roolisuoritus on ilmiömäinen.
16. Hannaleena Hauru: Fucking with Nobody
Hannaleena Haurun toinen pitkä valkokangaselokuva on hyvin meta, mutta ei ollenkaan ärsyttävällä tai itseriittoisella tavalla. Hauru tekee nokkelia havaintoja sukupuolirooleista, sosiaalisesta mediasta, elokuva-alasta ja aika spesifeistä suomalaisen kulttuuriskenen kulmauksista. Elokuvallisesti olisin ollut avoin enemmällekin kokeilulle, mutta eipä tätä tällaisenakaan voi kovin perinteisenä kokoillan elokuvana pitää. Olen iloinen, ettei Hauru lähtenyt taloudellisesti flopanneen Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset -komedian jälkeen tekemään lasten elokuvaa, vaikka kieltämättä hänen näkemyksensä Risto Räppääjästä kiinnostaisi.
15. Chloé Zhao: Nomadland
Näin kirjoitin Imageen: Voimala lopettaa toimintansa ja kokonainen kylä Nevadassa joutuu käytännössä etsimään uusia töitä. Yksi heistä on Frances McDormandin näyttelemä Fern, joka on menettänyt miehensä sairaudelle, elää asuntovaunussa ja työskentelee Amazonin varastolla keikkatyöläisenä. Kollegan suosituksesta Fern matkaa etelään yhteisölliselle asuntovaunualueelle, jota johtaa tosielämän nomadi Bob Wells, mutta yhteisöön asettuminen ja ihmisiin kiinnittyminen tuntuu vaikealta. Nomadland on suurenmoinen kuvaus vapaudesta, läheisyydestä ja kapitalismista. Jotkut ovat ihmetelleet, miksei Amazonin kaltaisia hirviöyrityksiä panna tiukemmalle, mutta siinä missä Ken Loachin keikkatyöläiskuvaus Kiitos tilauksestasi (2019) oli raastavaa tendenssielokuvaa, Chloé Zhaon fokus on yhtä kapitalismin oiretta isommissa kysymyksissä. Lopputulos on vähän Zhaon edellistä, meilläkin teattereissa pyörinyttä The Rideria sentimentaalisempi, mutta ihan yhtä vaikuttava.
14. David Lowery: The Green Knight
Loweryn kertomus nuoresta kiimaisesta ritarista (Dev Patel), joka matkaa kohti omaa teloitustaan, on syksyn kahdesta ritarielokuvasta vakuuttavampi. 1300-luvun ritarirunoelmaan perustuva The Green Knight on huuruinen kertomus valinnoista, tarinoista, kohtalosta, sankaruudesta, petollisista noidista ja myrkkysienistä. Viimeisistä 15 minuutista on kohkattu paljon, mutta taikaa on elokuvassa joka puolella Andrew Droz Palermon kameratyöskentelystä erikoistehosteisiin (vain CGI-kettu vähän tökkii) ja Dev Patelin roolisuoritukseen. Erityismaininta leikkaukselle, joka meni ilmeisesti pandemian iskettyä kokonaan uusiksi.
13. Andrei Kontšalovski: Dear Comrades!
Näin kirjoitin Imageen: Tehtaan työntekijät ryhtyvät lakkoon Novotšerkasskin kaupungissa Lounais-Venäjällä kesällä 1962. Armeija ja KGB tukahduttavat mellakat väkivalloin, kymmeniä kuolee tarkka-ampujan luoteihin. KGB rahtaa valtaosan ruumiista muovisäkeissä pois kaupungista ja kätkee ne vanhoihin hautoihin. Yhdessä säkeistä saattaa olla kaupunginhallituksen työntekijän ja puolueen vankkumattoman jäsenen Ljudmilan (Julia Visotskaja) tytär, jota kiinnostavat ihmisoikeudet ja demokratia. Ljudmila ryhtyy käymään läpi neuvostokoneiston eri kerroksia selvittääkseen tyttärensä kohtalon. Pitkän uran tehneen Andrei Kontšalovskin Dear Comrades! kertoo todellisesta historiallisesta tapahtumasta kliinisellä ja kriittisellä otteella. Jähmeät, huolella valaistut mustavalkokuvat ja ahdas 4:3-kuvasuhde tuovat elokuvaan dokumentin ja arkistomateriaalin sävyjä. Visotskaja, jonka hahmo joutuu kyseenalaistamaan uskoaan ja uskollisuutaan Neuvostoliiton kommunistiseen puolueeseen, on pääosassa ilmestys.
12. Lance Oppenheim: Some Kind of Heaven
Oppitunti kaikille dokumentaristeille: vietä riittävästi aikaa seniorikylässä Floridassa, ja löydät tarinan 47 vuotta avioliitossa eläneestä miehestä, joka trippailee menemään, törmäilee golfkärryllä munasillaan sprinklereihin, jää kiinni kannabiksen ja kokaiinin hallussapidosta ja puolustaa sitten itseään oikeudessa vaimon hävetessä. Kuplissa elävistä ihmisistä kiinnostuneen Lance Oppenheimin elokuva on hauska ja traaginen potretti yhteisöstä, jossa viihtyäkseen täytyy uskoa, ettei sateenkaaren päässä ole golf-ratoja ja buffetruokailua kummempaa.
11. Spike Lee: David Byrne’s American Utopia
Näin kirjoitin Imageen: Vilpittömyys-sanan kohdalle voisi sanakirjassa painaa David Byrnen kuvan. Talking Heads -yhtyeen keulahahmo huokuu vilpitöntä uteliaisuutta maailmaa kohtaan. Tällaisia tyyppejä haluan elämääni aina. American Utopia -albumin (2018) kiertueesta Broadway-musikaaliksi kehittynyt, Spike Leen elokuvaksi dokumentoima spektaakkeli juhlistaa ihmistä ja tämän kykyä muutokseen. Konteksti on presidentinvaaleihin valmistautuva Yhdysvallat, jota rasismi ja väkivalta repivät kahtia. Opetus on tämä: aivojemme synapsit vähenevät ikääntymisen myötä, mutta voimme paikata vajetta muodostamalla yhteyksiä toisiin ihmisiin. Esityksen katsominen on korona-ajassa katkeransuloista. Tällaista kollektiivista hurmosta emme pääse vielä hetkeen turvallisesti kokemaan.
10. Magnus von Horn: Sweat
Näin kirjoitin Imageen: Ruotsalaisen Magnus von Hornin upea kakkoselokuva käsittelee sosiaalista mediaa, huomiotaloutta, kapitalismia sekä näistä seuraavia yksinäisyyden ja tyhjyyden tunteita terävästi ja kyynisesti. Päähenkilö on puolalainen fitness-vaikuttaja Sylwia (Magdalena Kolesnik), joka on tehnyt kehostaan ja kasvoistaan ammatin. Keskeinen kontrasti tehdään selviksi heti: avauskohtaus on kiihkeä jumppasessio kymmenille Sylwiaa palvoville ihmisille, mutta sen jälkeen influensseri viettää aikaa lähinnä yksin tai pienen koiransa kanssa. Arki rullaa Instagramin, liikunnan ja brändiyhteistöiden kehärataa. Puleeratun pinnan alla Sylwia kärsii, ja kun kotitalon etupihalle parkkeeraa stalkkeri, alkaa sometähden olemus rakoilla. Von Horn kysyy elokuvallaan, onko someajassa kaikki kaupan. Hän petaa älykkäästi suurta emotionaalisesti palkitsevaa finaalia, ja vetää lopuksi vielä kerran maton katsojan alta.
9. Thomas Vinterberg: Yhdet vielä
Olenkohan nauranut tänä vuonna yhdellekään elokuvakohtaukselle niin paljon kuin sille, jossa Martin (Mads Mikkelsen) ja hänen ystävänsä lähtevät kännissä kalakaupoille? Thomas Vinterbergin Oscar-palkittu draamakomedia käsittelee yleisinhimillisiä teemoja, kuten yksinäisyyttä, maskuliinisuutta, ikääntymistä ja surua, mutta tuntuu myös osuvalta kuvaukselta tanskalaisesta juomakulttuurista. Se on hauska, synkkä ja lopulta voimaannuttavakin elokuva, jonka ankkurina toimivat Mads Mikkelsen ahavoituneet kasvot.
8. Janicza Bravo: Zola
Näin kirjoitin Imageen: Eräs amerikkalaiskriitikko sanoi, että jos silmät laittaa elokuvateatterissa kiinni, voi Zolasta kuulla internetin. Käy järkeen, koska ohjaaja Janicza Bravon ja Jeremy O. Harrisin käsikirjoittama elokuva perustuu twiittiketjuun ja sen pohjalta kirjoitettuun lehtiartikkeliin. Iso osa repliikeistä on otettu suoraan Aziah ”Zola” Kingin viesteistä, jotka kertaavat kahden stripparin kreisin viikonloppumatkan Floridaan. Zola (Taylour Paige) luulee lähteneensä tanssimaan, mutta Stefanilla (Riley Keough) onkin mukanaan hänen pahasuinen parittajansa (Colman Domingo), joka yrittää värvätä Zolan remmiinsä. Hahmot kokevat viikonlopun aikana kauheita asioita, mutta Zolan – ja ohjaaja Bravon – kerrontatyyli on niin vastaanpanematon, ettei kamaluuksille ja äkkiväärille käännöksille voi kuin nauraa. Mitä muuta voi odottaa elokuvalta (ja twiittiketjulta), joka alkaa näin: “Y’all wanna hear a story about why me & this bitch here fell out???????? It’s kind of long but full of suspense 😂😭”
7. Jane Campion: The Power of the Dog
Kampa, kengät, takin auki napsuvat napit. Satula, kaulahuivi, pianon koskettimet. Viina, kukat, lenkkarit. Veitsi, hansikkaat, köysi. Jane Campionin lännenelokuva keskittyy vaatteisiin, esineisiin ja ihmiskehon eri osiin sellaisella tarkkuudella ja intiimiydellä, että voin melkein tuntea ne ihollani. Paitsi taktiilinen ihme, The Power of the Dog on myös hienon karsitusti kerrottu, hiljaisuutta ja maiseman karua tyhjyyttä taiten hyödyntävä kuvaus yksinäisyydestä. On sääli, ettei elokuvaa päässyt Suomessa näkemään valkokankaalta.
6. Bo Burnham: Inside
Muistatteko vielä kesän 2021, kun koko internet tuntui puhuvan Bo Burnhamista? No, minä muistan. Inside on parhaita näkemiäni komediaspesiaaleja vuosiin: älykäs diagnoosi Yhdysvalloista ja vähän muustakin maailmasta, mutta myös raastava kuvaus yksinäisyydestä ja läheisyyden-/huomionkaipuusta, joita pandemian pakottama eristys on tehokkaasti ruokkinut. Inside on myös mieletön musikaali, jonka kappaleita olen kuunnellut Spotifysta pitkin vuotta.
5. Radu Jude: Bad Luck Banging or Loony Porn
Romanialaiskomedia seksivideokohun keskelle joutuneesta opettajasta on ehkä paras näkemäni pandemiaelokuva. Rakastin eritoten näytöksiä I ja II. Ensimmäisessä opettaja lähinnä kävelee ympäri Bukarestia ja hoitaa asioita. Kamera tarkentaa sattumanvaraisilta tuntuviin detaljeihin, jotka kertovat romanialaisesta – ja eurooppalaisesta – yhteiskunnasta. Tällaisista elokuvista minä pidän! Toisessa listataan ehkä puolen tunnin ajan hauskoja kaskuja historiasta, yhteiskunnasta, humanismista ja seksistä. Kolmannessa näytöksessä oppilaiden vanhemmat keskustelevat opettajien kanssa päähenkilön mahdollisesta erottamisesta. Jakso on hauskin ja eniten ”kirjoitetun” oloinen, mutta lipsahtaa myös omaan makuuni liikaa genre-elokuvan puolelle. Tämä on hyvin pieni moite elokuvassa, joka tekee sitä mitä eniten teatterin penkissä istuessani toivon: yllättää.
4. Panah Panahi: Hit the Road
Näin kirjoitin Imageen: Jo ensimmäinen otos kertoo, että käsillä on jotain erityistä. Pieni lapsi istuu autossa ja näppäilee isänsä kipsattuun jalkaan piirrettyjä koskettimia ääniraidalla soivan kappaleen tahtiin. Kamera kääntyy ja esittelee perheen, joka on ajamassa aikuista poikaansa Iranin pohjoisrajalle. Syyn kertominen tässä olisi kuin spoilaisi kunnon jännärin. Panah Panahin esikoispitkä liikkuu suvereenisti genrestä toiseen. Se on tie-elokuva, pakoelokuva, yhteiskunnallinen draama, hillitön perhekomedia ja musikaalikin. Lähtöasetelmaltaan se muistuttaa ohjaajan isästä Jafar Panahista, joka on ohjannut viime vuodet kotiarestissa elokuvia, joissa ollaan lähinnä auton kyydissä. Nytkin ollaan, mutta koska vain mielikuvitus on elokuvissa rajana, nostaa Panahi hahmonsa juuri oikeilla hetkillä irti maasta. Hit the Road sai ensi-iltansa Cannesin ulkopuolisessa sivusarjassa. Seuraava voi hyvin kisata Kultaisesta palmusta.
3. Todd Haynes: The Velvet Underground
Päällimmäinen ajatukseni: miksei useampi musiikkidokumentti näytä ja kuulosta näin hyvältä? Todd Haynesin elokuva protopunk-yhtye The Velvet Undergroundista on kaunis ja älykäs, tarkkakatseinen ja virkistävän tietoinen tällaisten muistelukollaasien allikoista. Melkein koko ajan kahteen jaettu kuva tekee kunniaa Andy Warholille, mutta muistuttaa myös siitä, miten historiakäsityksemme riippuu aina kertojasta ja valitusta näkökulmasta. Kameran eteen on tuotu viisaasti vain ihmisiä, jotka olivat oikeasti paikalla silloin kun tapahtui. Ei Dave Grohlia tai Bonoa tai kolmekymppisiä rock-journalisteja.
2. Viktor Kossakovski: Gunda
Puolentoista tunnin ajan seuraamme maatilan eläimiä, erityisesti porsaita, jotka syntyvät, huutavat, ottavat ensiaskelensa, juovat maitoa, nukkuvat, telmivät ja… no, mitä nyt possuille käy. Gunda on konkreettinen esimerkki siitä, miten tietoisiksi olemme eläinten oikeuksista ja huonosta kohtelusta tulleet: vaikka dokumentin possuilla on tilaa olla ja elää, on elokuvaa mahdotonta katsoa miettimättä tehotuotantoa ja suomalaisten absurdia lihannälkää. Viktor Kossakovski laskee kameran possujen tasolle, pakottaa katsojan seuraamaan eläimiä heidän vertaisenaan. Kertojaääntä, tekstiplansseja tai muita temppuja ei tarvita. Lopputulos on vangitseva ja kamalan koskettava.
1. Juho Kuosmanen: Hytti nro 6
Näin kirjoitin Imageen: Juho Kuosmasen Hytti nro 6 on pieni mestariteos. Näin herkkää, humaania ja täyteläistä elokuvaa ei Suomessa joka vuosi synny. Juuri humaanius perustelee vertaukset Aki Kaurismäkeen, Suomen kansainvälisesti palkituimpaan elokuvantekijään, vaikka elokuvan kieli on muuten aika erilaista. Kaurismäellä hahmot istuvat seisahtaneissa huoneissa, Kuosmasella hoippuvat pitkin kolisevan junan sisäänpäin kaatuvia käytäviä. Rosa Liksomin romaaniin perustuvassa elokuvassa kolmekymppinen Laura (Seidi Haarla) matkaa Pietarista Murmanskiin katsomaan petroglyfejä. Junassa hän tutustuu nuoreen Ljohaan (Juri Borisov), joka vaikuttaa alkuun juopolta nulikalta, mutta onkin ihminen. Painostava tunnelma taittuu uteliaisuuden kautta lämmöksi. Matka petroglyfeille on matka lähelle toista ihmistä ja lopulta omaa itseä. Johonkin vuosituhannen vaihteen tuntumaan sijoittuva elokuva näyttää ja kuulostaa taivaalliselta, ahtaissa kuvissa voi haistaa tupakan ja maistaa katkeran mustan teen. Haarlan ja Borisovin välillä on harvinaislaatuista fyysistä kemiaa.
Nippa nappa listan ulkopuolelle jäivät: Annette, Benedetta, Promising Young Woman, Slalom, Shirley ja Sokea mies, joka ei halunnut nähdä Titanicia. Tykkäsin kamalasti myös The Suicide Squadista ja Bad Tripistä!
Anton Vanha-Majamaa 