Maaliskuussa katsoin kokonaista viisi elokuvaa (ellen nyt unohtanut jotain), joista yksi oli vieläpä lyhäri. Onneksi niistä valtaosa oli kamalan hyviä.
#55 Hannes Vartiainen ja Pekka Veikkolainen: Hätäkutsu
Tampereen elokuvajuhlilla palkittu lyhytelokuva koostuu aidoista hätäpuhelunauhoituksista sekä niitä kuvittamaan luoduista kuvista. Todellisten äänien ja outojen, paikoin psykedeelisten ja aina ahdistavien kuvien yhteydet luovat karmivia hetkiä. Elokuva saa lähestymään ihan uudella tavalla esimerkiksi Estonian tragediaa, joka itselleni on aina ollut vain pari epämääräistä lööppimuistoa ja tieto siitä, että laiva on uponnut. Järkyttävin näkemäni elokuva aikoihin.
#56 John Hughes: Ferris Bueller’s Day Off (Vaihdetaan vapaalle, Ferris!)
Toinen katselukerta sen vakuutti: Ferris Bueller on ehdotonta Hughes-kultaa. Se on tiivis, loputtoman nokkela ja hauska, mutta ennen kaikkea kaunis: otokset, joissa pääosakolmikon ilottelu seisahtaa murrosvaiheessa olevien nuorten introspektioon, ovat huimaavan hienoja. Matthew Broderick on nimiosassa nero, mutta elokuvan mieleen jäävin henkilöhahmo on häntä ehdotta ihaileva, kovin traaginen Cameron.
#57 Xavier Dolan: Tom à la ferme (Tom at the Farm)
Kanadalaisen hipsterineron neljäs ohjaus viiteen vuoteen on edeltäjiensä tapaan tyylikäs, ja hyödyntää popmusiikkia sekä aikansa nuorisoestetiikkaa taiten. Michel Marc Bouchardin näytelmään perustuva elokuva on muodoltaan psykologinen trilleri, mysteeri, joka valtaosan ajastaan tuottaa äärimmäisen tehokasta vieraantumisen tunnetta. Ja vaikka nimessä mainitun maatilan salaisuudet väistämättä avataan ja irralliset elementit löytävät paikkansa, ei tunnelma lässähdä lainkaan. Dolan hallitsee elokuvan tekemisen kokonaisvaltaisesti, lopputulos on kenties hänen parhaimpansa. Nukahdin tosin juuri silloin, kun homman clue selitettiin. (Onneksi seuralainen paikkasi aukot jälkikäteen.)
#58 Paolo Sorrentino: La grande bellezza (Suuri kauneus)
Paolo Sorrentinon La grande bellezza on kevään tärkeimpiä ensi-iltoja. Writer’s blockia vuosikymmenet potenut Jep Gambardella potee ahdistusta kotikaupunkinsa Rooman yltäkylläisyydestä. Kauniit ihmiset, historialliset rauniot ja loputtomiin jatkuvat juhlat eivät riitä sivuntäytteeksi, kun tähtäimessä on täydellinen, suuri kauneus. Gambardella rinnastaa itsensä realistisen kirjallisuuden suurnimeen Gustave Flaubertiin, jonka suurena agendana oli kirjoittaa ”ei-mistään” – kirjoittaa niin puhdasta ja kaunista kieltä, että teksti tyhjentää itsensä muista merkityksistä. Molemmat myös halveksuvat yläluokan itsevieraannuttavaa ilottelua, vaikka Gambardella lähteekin leikkiin mukaan. Sorrentinon elokuvassa kauniit kuvat pakenevat katsojaa huumaavalla tahdilla ja kaiken merkityksettömyys kiteytyy viimeisiin kuviin, joissa palataan päähenkilön nuoruuteen.
#59 Darren Aronofsky: Noah
Olen aina pitänyt Aronofskya yhtenä sukupolvensa lahjakkaimmista elokuvantekijöistä. Siksikin olen täysin hämilläni tästä projektista, joka on lähinnä nolo ekologinen moraalisaarna lihaa syövälle, maailmaa tuhoavalle ihmiskunnalle. Aronofsky saa kyllä tehtyä traagisesta, jumalaisen ohjatuksen ja inhimillisen rakkauden välillä itseään repivästä Nooasta miltei kokonaisen hahmon, mutta mielenkiintoinen perhedraama jää isolla rahalla tehtyjen, superkökköjen erikoistehosteiden ja oudon inspiraatiottoman kuvakerronnan jalkoihin. Noah ei näytä Aronofskyn elokuvalta, puikoissa voisi olla kuka tahansa. Muutamassa kuvassa on ihanaa happoisuutta, mutta nekin tuntuvat nyt päälle liimatuilta. 3D-teknologiaa ei myöskään hyödynnetä erityisen luovasti, joten lasit päässä vituttavat normaaliakin enemmän.
Anton Vanha-Majamaa 
Vastaa