Elokuvapäiväkirja: helmikuu

A.J. Edwards: The Better Angels

Helmikuussa katsoin tällaiset elokuvat. Berlinalessa tuli nähtyä paljon, ja Oscareita varten katsoin liki kaikki ”suuret” ehdokaselokuvat (Her on vielä näkemättä). Niistä bloggailin viime viikon.

#18 Jon

Jaakko Pyhälän esikoisohjaus on karkea ja kuviltaan kaunis sukupolvikuvaus. Siinä missä muutamaa vuotta aiemmin ilmestynyt Täältä tullaan elämä! sijoittui tiukasti urbaaniin Helsinkiin, karkaa Pyhälän elokuva ensimmäisten kuvien jälkeen kauas pohjoiseen. Ääretöntä kohti jatkuvat maisemat antavat erilaisen kaikupohjan päähenkilön kasvuprojektille. Jäämerellä on vähemmän seiniä joihin hakata päätään. Ikimuistoinen Vesa-Matti Loiri varastaa monta kohtausta Öljysenä, joka ei tunne kumpaakaan maata – tai kieltä – omakseen. Psyykeen koodattu pysyvä siirtolaisuus saa pään rikki, kun kotipesän turva puuttuu. Naiskuvaltaan elokuva on aikansa vanki, eikä päähenkilön yksioikoiseen kiukkuun tahdo aina päästä sisälle. Onneksi on Pertti Mutasen upea Cinemascope-kuvaus.

#19 The Grand Budapest Hotel

Wes Andersonin odotettu uutuus vie hänen nukketalonäpertelynsä äärimmilleen. Hitaasti käynnistyvä, useamman metatason kautta ytimeensä yltävä tarina hotellinomistajasta (Ralph Fiennes) ja tätä seuraavasta uskollisesta hissipojasta (Tony Revolori) on vauhdikasta juoksentelua pastellinvärisissä, puolifiktiivisissä Alppimaisemissa. Se viehättää pinnallisella ilottelullaan ja tähtimerellään, mutta ei jätä jälkeensä muuta kuin loputtoman referenssimeren ja tähtibongailusta saadun ilon. Iloa tuottaa myös sen häijy hälläväliä-asenne, joka näkyy yllättävissä väkivallan purskahduksissa sekä roisissa kielenkäytössä. “Fuck” on ollut Andersonille tähän asti vieras sana.

#20 Two Men in Town

Alain Delonin tähdittämään vuoden 1973 rikosdraamaan perustuva Two Men in Town on heppoinen kuvaus vankilasta vapautuvasta ex-rikollisesta, joka yrittää laittaa elämäänsä ruotuun. Forest Whitakerin fyysinen tulkinta päähenkilöstä on oivallinen, mutta reikäinen tarina kostosta ja menneisyyden taakasta on lopulta epäuskottava, kehnosti kirjoitettujen hahmojen (Harvey Keitelin sheriffi on naurettava) kavalkadi.

#21 Baal

Bertolt Brechtin samannimiseen näytelmään perustuva Baal seuraa ryypiskelevää, keskivatsaansa ylpeydellä kasvattavaa naistenmiestä (Rainer Werner Fassbinder), joka vaeltaa ympäri metsiä ja tienreunoja, laittaa nuoren näyttelijättären paksuksi ja lopulta kuolee yksin metsän siimekseen. Ympärilleen nerokulttia rakentava ja sen vangiksi jäävä Baal on hahmo, jota ei voi kuin inhota. Fassbinder ottaa niljakkaasta karikatyyristä kaiken irti näytellen vuoroin Baalia, vuoroin itseään.

#22 The Turning

18 australialaisen ohjaajan lyhytelokuvista koostuva The Turning esittelee epätasaisella tarjonnallaan niitä asioita, joita australialaiseen kulttuuriperimään vahvimmin liitetään. Suhde mantereen alkuperäisväestöön, eristäytyneet asuinpaikat, karu luonto ja näihin kytkeytyvä päihdekulttuuri elävät vahvasti The Turningin kuvastossa. Tim Wintonin novelleihin perustuvista lyhytelokuvista vahvimmat ovat Claire McCarthyn ohjaama The Turning, jossa Rose Byrnen white trash -äiti leikittelee uskolla ja armolla, sekä Simon Stonen Reunion, jossa Cate Blanchettin ja Richard Roxburghin pariskunta saa kyläänsä jälkimmäisen äidin, ja lapsuuden muistot uivat kuvaan.

#23 Love is Strange

Aikajänteeltään Keep the Lights Onia tiiviimpi ja hahmogallerialtaan rikkaampi Love is Strange on filmi, joka on kiinnostunut henkilöhahmoistaan, ei politiikasta. Siitä enemmän täällä.

#24 Non-Fiction Diary

Demokratisoitumisen jälkeen 1990-luvun alussa Korean tasavalta aloitti nopean taloudellisen kasvun. Tämä kytketään Jung Yoon-Sukin dokumenttiesseessä maan väkivaltaisiin tapahtumiin. Viiden nuoren ryhmä kiduttaa ja surmaa julmalla tavalla ihmisiä. Ostoskeskus romahtaa, silta romahtaa, molemmissa menehtyy satoja ihmisiä. Uuden sukupolven rikkonaista suhdetta maan sotilaalliseen historiaan avaava elokuva on outo ja ironinen. Haastatteluiden ja aikalaisklippien kautta rakennetaan kuva kansasta, joka on suurten yhteiskunnallisten muutosten myötä murtumispisteessä. Silti lopussa päättäjät valavat toivoa uuteen sukupolveen.

#25 Los Ángeles

Kaavamainen ja tylsä tutkielma etelämeksikolaisesta kyläyhteisöstä, jossa rikollisuus rehottaa ja suurin unelma on lähteä Yhdysvaltojen puolelle keräämään rahaa perheelleen. Sinne tähtää myös päähenkilö Mateo (Mateo Bautista Matías), joka on jo selvitellyt Los Angelesin jengitilanteenkin. Ohjaajan tausta kulttuuriantropologina näkyy yhteisön kunnioittamisena ja tarkan dokumentaarisena otteena, mutta elokuvantekijänä hän ei vielä tiedä, mitä haluaisi sanoa. Kliseisiin on helppo tarttua silloin, kun yhteisön kiinnostava dynamiikka halutaan tuoda katsojien nähtäviksi, mutta todellista tarinaa sieltä ei löydy.

#26 Kumiko, the Treasure Hunter

David ja Nathan Zellnerin omituinen genrepastissi seuraa vähäpuheista ja äärimmäisen introverttiä Kumikoa (hurmaava Rinko Kikuchi), joka löytää luolasta salaperäisen filmin. Se paljastuu huonolaatuiseksi VHS-nauhoitukseksi Coenin veljesten Fargosta. Kumiko obsessoituu sen lopussa lumeen haudatusta rahakätköstä, ja päättää lähteä metsästämään aarretta. Zellnerien elokuvassa ei ole oikein muuta mieltä kuin sen absurdi premissi ja siitä nyhdetty komiikka. Se naurattaa ääneen, ja on ihan tiivis ja nätti kokonaisuus, mutta ilman Kikuchin huikean charmanttia auraa siitä riittäisi nähtäväksi ne kohtaukset, joissa pupu syö nuudelia.

#27 Die geliebten Schwestern (The Beloved Sisters)

Berlinalen ainut elokuva, josta marssin kesken ulos. Siirappinen, ei-saksalaiselle täysin avautumattomalla huumorilla ryyditetty lemmentarina runoilija Friedrich Schilleristä ja kahdesta siskoksesta on ensimmäisten kolmen vartin perusteella TV:tä varten tarkoitettua, anakronistista ja katsojalle tympeästi silmää iskevää hömppää.

#28 Xi You (Journey to the West)

Paikalleen isketty piilokamera seuraa munkkia ihmisvilinässä. Ohikulkijat jäävät ihmettelemään ja kuvaamaan hahmoa, joka ei kuulu kaupunkiin. Yksi heistä lähtee seuraamaan munkin hidasta etenemistä. Häntä näyttelee Denis Lavant. Jos elokuvan äärimmäisen hitaaseen tempoon pääsee sisään, on kokemus puhdistava. Oman elämän kiireet alkavat tuntua triviaaleilta ja munkin rauhalliseen olemiseen haluaa samastua. Näytöksen jälkeen maailma tuntuu liikkuvan aivan liian vauhdilla.

#29 Calvary

Mainion The Guardin tekijöiden toinen elokuva on kaikin puolin edeltäjäänsä parempi. John Michael McDonagh tarkastelee pientä irlantilaista kyläyhteisöä, jonka moraalisena selkärankana toimii Brendan Gleesonin charmikkaasti henkilöimä pappi. Elokuva pohtii klassisen whodunnit-juonen kautta katolisen kirkon roolia ja asemaa länsimaissa sekä sen tahrittua mainetta. Päähenkilön hyvyys ja oikeamielisyys tuntuu liki poikkeukselliselta. Kun hänet nähdään kylällä pienen lapsen seurassa, on reaktiona viha. Kaunista ja synkkää moraalikertomusta värittää McDonaghin musta huumori, joka puhkoo ikäviä, usein absurdin rajamailla käytyjä kohtauksia.

#30 Thou Wast Mild and Lovely

Josephine Deckerin toinen ohjaustyö on edeltäjäänsä tarinallisempi, mutta silti hyvin kokeellinen. Elokuvista enemmän täällä.

#31 The Better Angels

A.J. Edwardsin tausta Terrence Malickin leikkaajana näkyy hänen debyyttiohjauksessaan vahvasti. Kamera on samaan tapaan irrallaan ja voice-overeita käytetään paljon. Abraham Lincolnin lapsuusvuosista kertova The Better Angels ei silti ole tyylipastissi, vaan omilla jaloillaan seisova, runollinen kuvaus kasvamisesta 1800-luvun karussa ruraalimaisemassa. Matthew J. Lloydin kamera liikkuu päähahmojensa muassa aivan kuten Emmanuel Lubezkin vastaava Tree of Lifessa. Parhaimmillaan se on silloin, kun se telmii lasten kanssa nurmilla, heinikossa, vedessä. Ote on silti olennaisesti edellämainittua dokumentaarisempi. Hienoimmassa otoksessa kamera seuraa höylää ees-taas. Kun höylä yllättäen pysähtyy, ei kamera ymmärrä lopettaa liikettään ajoissa.

#32 20,000 Days on Earth

Nick Cavesta kertova pseudodokumentti on päähenkilönsä näköinen: subjektiivinen, mielenkiintoisella tavalla jossain todellisen ja fiktiivisen välillä kulkeva taiteilijakuva. Iain Forsythin ja Jane Pollardin filmi on vain yksi näkemys siitä, mistä Nick Cavessa on kyse. Eikä muusikkoa itseään kiinnosta minkään virallisen totuuden antaminen. Hyvin kerrottu tarina on totuutta ihmeellisempää. Pitkät vedot tuoreimman albumin kappaleista saavat selkäpiissä soimaan hyyn. Higgs Boson Bluesin dynaaminen studioveto tai lapsikuoron kanssa äänitetty Push the Sky Away ovat hyviä osoituksia siitä, miten luomisvoimaisesta ja uusiutumiskykyisestä taiteilijasta on kyse.

#33 Kreuzweg (Stations of the Cross)

Etelä-Saksan uskonnollisiin fundamentalistipiireihin sijoittuva Kreuzweg on synkkä ja absurdiudessaan ääneennaurattava kuvaus kirkon alle luodusta systeemistä, joka aivopesee lapsia kuuliaisiksi jeesussotilaiksi. Tyyli on paljon velkaa samoja aiheita satirisoivalle Ulrich Seidlille. Lähestymistapa on dogmaattinen. Neljätoista jaksoa, neljätoista otosta, vain kolmessa liikkuva kamera. Kreuzweg on julma elokuva, jota katsoessa puistelee päätään epäuskoisena. Ohjaaja Dietrich Brüggemannin teesit ovat ilmeiset ja keinot niiden esiintuomiseen helpot, mutta jäykän kuvakielen ja synkän huumorin yhteispeli tehoaa. Lopputulos ei ole saarnaava tai tympeä. Hieman hassu kylläkin.

#34 A Long Way Down

Nick Hornbyn romaanin filmatisoinnissa neljä itsemurhakandidaattia eivät uskalla sukeltaa katukiveykseen, vaan ystävystyvät, lähtevät Kanariansaarille juhlimaan ja sekoilevat TV-julkkiksina. Pohjatekstin mahdollinen ironia ei välity Pascal Chaumeilin elokuvasta lainkaan. Henkilöohjausta ei ole nimeksikään, joten mieleen jää lähinnä kiusallisesti tanssiva Pierce Brosnan, joka ei tiedä yhtään mitä hahmollaan tehdä, sekä vapaasti kohtauksesta toiseen temmeltävä ja ilahduttavan eloisa Imogen Poots.

#35 Is the Man Who is Tall Happy?

Michel Gondryn dokumentti Noam Chomskyn monimutkaisesta kielitieteestä on tekijänsä näköinen. Filmi pelastuu sillä, ettei Gondry aseta itseään katsojan yläpuolelle. Hän on avoimen ulalla haastateltavansa ajattelusta, ja yrittää katsojan rinnalla kaikin keinoin saada selkoa tämän teoriasta. Metodiksi valittu animaatio on hyvä ratkaisu: kuvat kasvavat ja elävät sitä mukaa, kun Gondry äkkää sen, mitä Chomsky esimerkeillään tahtoo sanoa. Väillä menee vikaan. Gondry ei pelkää tehdä itsestään aasia. Se tekee Is the Man Who is Tall Happysta? paitsi opettavaisen, myös kovin hauskan.

#36 Everything That Rises Must Converge

Omer Fastin tunnin mittainen tutkielma pornoteollisuudesta on mielenkiintoinen palapeli. Runsaasti jaettua ruutua käyttävä elokuva seuraa neljän pornotähden työpäivää. Dokumentaariseen materiaaliin tuodaan selkeästi käsikirjoitettuja elementtejä. Katsojaa hämmennetään eritoten siinä vaiheessa, kun omituinen, dinosauruksen munan sisältävä sivujuonne upotetaan keskelle kehyskertomuksena toimivaa “dokumenttia”. Fast tuntuu tarkastelevan pornoelokuvien kompleksista asemaa dokumentaation ja fiktion välimaastossa, ja sitä, kuinka realityn myötä myös pornon muoto elää.

#37 Two Faces of January

Driven käsikirjoittajana tunnetun Hossein Aminin debyyttiohjaus on on steriili ja hengetön kuvaus Euroopassa lomailevasta pariskunnasta (Viggo Mortensen ja Kirsten Dunst), joka joutuu pakenemaan poliisia Kyprokselle, ja saa oppaakseen epäluotettavan pikkurikollisen (Oscar Isaac). Käsikirjoituksessa ei ole syvyyttä lainkaan, eikä äärimmäisen yksinkertainen juoni kanna mihinkään. Kolmikko kulkee paikasta toiseen, kunnes kohtalo puuttuu peliin. Lopuksi juoksennellaan vielä Istanbulissa. Mortensen ja Dunst ovat eräs maailman huonoimmista valkokangaspareista.

#38 Butter on the Latch

Josephine Deckerin kahden nuoren naisen ekskursiota kansanmusiikkifestivaaleille metsän siimekseen seuraava debyyttiohjaus on eroottisesti virittynyt kauhukertomus, jossa kaupungissa kärsitty trauma ei jätä päähenkilöä Sarahia (Small) rauhaan. Siitä enemmän täällä.

#39 Aloft

Hienolla La teta asustadalla (The Milk of Sorrow) Berliinissä palkittu Claudia Llosa palaa festivaalille hölmöä new age -filosofiaa kierrättävällä hömppäelokuvalla. Kun kauniin pohjoisiin maisemiin sijoittunut tarina äidin ja pojan vaikeasta suhteesta ei saa tuekseen edes kauniita maisemakuvia, on lopputulos festivaalin pahin pettymys.

#40 Pierrot Lunnaire

Kulttinimi Bruce LaBrucen Pierrot Lunaire alkaa huumaavalla teknokohtauksella, mutta latistuu pian säksättävän mustavalkokuvan ja kokeellisen ääniraidan epäsuhtaiseksi yhdistelmäksi. Siitä lisää täällä.

#41 Fucking Different XXY

Kristian Petersenin koostama lyhärikokoelma on ehkä äärimmäisin esimerkki sellaisesta tympeästä identiteettipuheesta, jota en enää kaipaa yhdeltäkään hlbtiq-elokuvalta. Siitä lisää täällä.

#42 Cathedrals of Culture

Nimekkäiden tekijöiden 2,5-tuntinen 3D-dokumentti kuuluisista rakennuksista on pinnallinen, kliseitä suoltavien voice-overien ryydittämä, eikä edes erityisen kaunis. Poikkeuksena on Margreth Olinin ohjaama episodi “maailman inhimillisimmästä vankilasta”, Haldenista. Se tarjoaa sellaista vankilakuvastoa, jota elokuvissa kovin harvoin nähdään. Muut pätkät ovat enemmän tai vähemmän homeisten nerokulttien kierrättämistä ja kulttuuristen instituutioiden kritiikitöntä ihailua. Kun rakennuksista annetaan hyvin vähän tietoa, eikä kameratyöskentelyssä tunnuta hyödyntävän Oslon oopperatalon kaltaisten poikkeuksellisten rakennusten arkkitehtuuria kuin osittain, on lopputulos vähän kuin katselisi sarjaa turistikaupasta ostettuja postikortteja.

#43 The Conjuring (Kirottu)

Saw-sarjan luoneen James Wanin kuudes ohjaustyö on hänen eheimpänsä. Tyylikästä, Hohdosta muistuttavaa optista zoomia taiten hyödyntävä, “tositapahtumiin” perustuva perhekauhu on ensimmäisen tunnin ajan pelottavinta, mitä valkokankaille on hetkeen tuotu. Tunnelma lässähtää vasta, kun kauhuvaunu löytää raiteensa ja puksuttaa säikyttelystä toiseen. Patrick Wilson on mieltynyt Waniin, sillä hänet nähtiin myös tätä edeltäneessä Insidiousissa (Riivattu) sekä sen viime syksynä julkaistussa jatko-osassa.

#44 The Seven Year Itch (Kesäleski)

Marilyn Monroe on Billy Wilderin komediaklassikossa ehkä itseironisimmillaan ja terävimmillään. Toimistorotan (Tom Ewell) perhe lähtee Manhattanin hellettä pakoon kesäksi samalla kun yläkertaan muuttaa Monroen kurvikas blondi. Yhä nokkelalta tuntuva ilottelu viehättää, koska se tuntuu alati kuittailevan esittämälleen naiskuvalle.

#45 Keep the Lights On

Ira Sachsin Teddy-palkittu draama kahdesta nuoresta newyorkilaisesta ja parisuhdetta repivästä riippuvuudesta on poikkeuksellisen aito ja avoin. Musertavan sympaattinen Thure Lindhardt kantaa harteillaan alati painavampaa taakkaa, yrittäen pitää oman elämänsä itsenäisenä, kun puoliso hiljalleen vajoaa syvemmälle huumesyövereihin. Ei helppoja ratkaisuja, ei sovittelevia juonenkäänteitä.

#46 12 Years a Slave

Steve McQueenin elokuva orjuuteen kidnapatusta vapaasta miehestä on koskettava, mutta väistää ansiokkaasti sentimentaalisuuden ja saarnaavuuden. Samalla se nostaa esiin kysymyksen siitä, miten orjuuden kokemus voi olla erilainen mies- kuin naisorjalle. Tämä intersektionaalinen vire tuo elokuvaan sellaista painokkuutta, joka lahjattomamman käsissä toteutetulta moraliteetilta olisi jäänyt uupumaan. McQueen veistää paitsi tärkeän kertomuksen Yhdysvaltojen synkästä historiasta, myös sykähdyttävän kauniin, viimeistä freimiään myöten kauniin kuvan ihmisistä, joiden välille valta on jakautunut epätasaisesti. 12 Years a Slave on yksi niistä elokuvista, joka ei edes tarvitsisi dialogia toimiakseen.

#47 Blue Jasmine

Woody Allenin tuorein ohjaus on pitkästä aikaa sellainen, joka antaa näyttelijälle tilaa. Samalla se on hänen virkeimpänsä sitten Vicky Cristina Barcelonan (2008). Rahasotkujen vankilaan ja lopulta hirteen viemän Alec Baldwinin leskenä nähtävä Cate Blanchett vangitsee katsojan rikkonaisena, keskelle uutta ja vierasta maailmaa tipahtavana entisenä sosialiittina, nykyisenä nobodyna. Hän menee yhden kohtauksen sisällä pohjattomasta, vatsaa vääntävästä alakulostaa kepeän fyysiseen komediaan. Jokainen kohtaus on jännittävää nuorallakävelyä näiden kahden ääripään välillä. Ja horjahduksia tulee paljon.

#48 Captain Phillips

Paul Greengrassin ohjaama Captain Phillips kertoo tositarinan somalimerirosvojen kaappaamasta amerikkalaisesta rahtialuksesta. Greengrassilaisen kalsea trilleri nojaa rationaalisen kapteenin (Tom Hanks) ja epätoivoisen merirosvopäällikön (Barkhad Abdi) väliseen mittelöön. Asetelma on koko ajan äärimmäisen räjähdysherkkä: kaappaajat eivät koskaan aivan tiedä, miten toimia, mutta aseellinen ylivoima vie heidät lähelle onnistumista. Elokuva hyötyisi siitä, että Greengrass ja käsikirjoittaja Billy Ray (joka adaptoi tässä Phillipsin kirjaa tapahtumista) avaisivat köyhän somaliväestön ahdinkoa globaalissa yhteiskunnassa. Tekijät ovat kuitenkin enemmän kiinnostuneita päähenkilönsä ihmeellisestä selviytymisestä kuin syistä ja seurauksista tapahtuneeseen. Elokuvan tiivis ja klaustrofobinen toinen puolisko on kerronnallisesti vahva ja vakuuttava.

#49 Gravity

Alfonso Cuarónin vuosia valmistelema tieteisseikkailu huimaa toteutuksellaan. Uusimmalla teknologialla mahdollistettu 3D-elokuva on virkistävän tiivis, hahmogallerialtaan kapea tutkielma selviytymisestä äärimmäisissä olosuhteissa. Sandra Bullockille se on näyttelijänä haaste, jonka hän selvittää kunnialla. Gravityn suurimmat ansiot ovat siinä salakavalassa tavassa, jolla se tartuttaa esittämänsä ruumiskokemukset katsojaan. Painottoman tilan lainalaisuuksiin tottuu katsojana niin, että kun painovoima viimein puuttuu peliin, lysähtää katsoja päähenkilön mukana kanveesiin. Oman itsensä kantaminen ei ole koskaan ollut näin raskasta.

#50 Dallas Buyers Club

Jean-Marc Valléen ohjaama, tositapahtumiin perustuva Dallas Buyers Club on hyvin tavallinen tarina hyvin erityisistä ihmisistä, ja nojaa täysin näyttelijöihinsä, joita Valléen ohjaa vahvasti. Matthew McConaugheylle elokuva on suuri taiteellinen voitto, aito ja kokonainen päähenkilö johon hän voi ladata kaiken sen, josta hän on viime vuodet antanut viitteitä. Hän ja Jared Leto kannattelevat koskettavaa tositarinaa täysin.

#51 American Hustle

David O. Russellin pikavauhtia valmistunut uutuus saattaa yhteen paljon ohjaajalle tuttuja näyttelijöitä. Hustle onkin laskelmoitu sellaiseksi laatunäyttelijöiden viihdyttäväksi ensemble-ilotteluksi, josta kaikki ison profiilin nimet saavat omat Oscar-ehdokkuutensa. Ei siis ihme, että elokuva kisasi juhlissa peräti kymmenessä kategoriassa. Kyseessä on gaalan huonoin ehdokas, päätön ja hengetön sekoilu jonka päähenkilöihin ei saa mitään samastumispintaa ja jonka juonikoukerot ovat hyvin pinnallista vedättämistä. Jennifer Lawrence esiintyy edukseen huikean vimmaisessa sivuroolissaan.

#52 Philomena

Ahkerana pysyttelevän Stephen Frearsin brittidraama luostarissa kasvaneesta naisesta (Judi Dench), jonka aviottoman lapsen katolinen kirkko kauppaa Yhdysvaltoihin, on pehmeä ja perinteinen. Steve Coogan, jota nähtiin viime vuoden aikana Suomen valkokankailla useasti ja hyvin erilaisissa rooleissa, on varma roolissaan nöyryytettynä entisenä kv-toimittajana, joka lähtee päähenkilön kanssa etsimään tämän jälkikasvua. Pääosa on kuitenkin täysin Denchin.

#53 August: Osage County

Tracy Lettsin näytelmästä sovitettu elokuva antaa näyttelijöilleen paljon työtilaa. Alkoholisoituneen isän poismeno avaa suurperheen jäsenten väliltä auki haavoja niin nopeaan tahtiin, ettei niitä vain ehditä kunnolla tarkastella. Esiin ennättävät nousta lähinnä Julia Robertsin ja Meryl Streepin hahmot. Heille on myös varattu elokuvan herkullisin dialogi. Suurperheen tutkielma tavoittaa paikoin Who’s Afraid of Virginia Woolfin? synkeitä sävyjä, mutta sortuu myös liikaan huutamiseen.

#54 Inside Llewyn Davis

Coenin veljesten parhaimmistoon kuuluva Inside Llewyn Davis on ajankuvaltaan ihana tutkielma läheisiään hyväksikäyttävästä, toivottomasti omaa taiteilijuuttaan metsästävästä muusikosta. Ajankohta 1960-luvun alun New Yorkissa juuri ennen Bob Dylanin aloittamaa folkbuumia on otollinen komedialle, joka on liki kipeän rehellinen ja aito. Coenien elokuvissa tuntuu usein olevan sellainen taso, johon en aivan pääse käsiksi, mutta jonka läsnäolo tekee niistä yllättävän syviä. Inside Llewyn Davisin haluaisi ehdottomasti nähdä uudestaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s