Anton Vanha-Majamaa

The Counselor (IMDb 5.8, Metacritic 48/100)

Pyörii yhä teattereissa. Ridley Scottilta on totuttu odottamaan suuria spektaakkeleita (Blade Runner, Gladiaattori, Prometheus) ja varomaan pienimuotoisempia komedioita (Mainio vuosi), draamoja (Pelimiehet) tai trillereitä (Valheiden verkko). Ei olekaan sinänsä ihme, että The Counselor keräsi vaatimattomasti katsojia. Ruma promokampanja ei varmasti auttanut.

Kyse on kuitenkin Scottin terävimmästä ohjauksesta sitten Thelma & Louisen. Elokuva ei varsinaisesti hylkää perinteisen salakuljetusjännärin juonikulkua, mutta sanelee sen temmon uusiksi. Juoni etenee koko ajan vauhdilla eteenpäin, mutta toimintaa säästellään aivan loppuun asti. Katsoja joko kiemurtelee penkissään katarttista verityötä odottaen, tai tylsistyy punaväristä riisuttuun kerrontaan. Hänelle kerrotaan alkuun kaikki, mitä tulee tapahtumaan, ja haaste on seurata tarina loppuun asti.

Pohjalla oleva Cormac McCarthyn suoraan elokuvaksi laatima käsikirjoitus (hänen ensimmäisensä) taas sanelee filmin tyylin. Se on kuin kirjailijan tuotanto laajemminkin: rujo ja runollinen, sanoissaan tarkka (tosin aiempia, romaanien pohjalta laadittuja McCarthy-filmatisointeja puheliaampi) ja teoissaan ehdoton kuvaelma Yhdysvalloista, joissa nautinto on ostettavissa ja varattu täten niille, joilla on siihen varaa.

Katsojaa The Counselor haastaa joka käänteessä. Ensinnäkin se työstää uusiksi perinteisiä genre-elokuvan sukupuolirooleja: filmin kolme keskeistä miespäähenkilöä edustavat sankaruuden kolmea inkarnaatiota, mutta kunkin tarina päättyy kehnosti. Michael Fassbenderin moninkertaiset kyyneleet elokuvan loppupuolella purkavat viimeistään kuvaa coolista ja osaavasta bisnesmiehestä – vaikka tämä on toki koko elokuvan ajan nojannut toisten apuun. Javier Bardemin huumepomo on aseeton vaativan seuralaisensa (Cameron Diaz) ikeessä, ja Brad Pittin kokenut kriminaali taas pakenee, kun paska iskee tuulettimeen.

Elokuvan sankariksi nouseekin lopulta Diazin näyttelemä Malkina, jota ohjailevat moraalisen kompassin sijaan puhtaan hedonistiset pyrinnöt. Maailmassa, jossa keneenkään ei voi luottaa, timantit ovat ainoa pysyvä asia. Niistä Malkina tietää kaiken. Hahmoon kiteytyy se, mitä McCarthy on teksteissään aina sanonut: nautinnon löytääkseen täytyy joskus hairahtua hyveiden tieltä. The Roadissa elämästä nautiskelevat kannibaalit, päähenkilöiden nähdessä nälkää. Child of Godin syrjitty protagonisti löytää seksuaalisen täyttymyksensä rikoksen kautta. Diazin juonitteleva kullankaivaja nielee ympäriltään kaiken ja lähtee Hong Kongiin. ”Kiinassa on tulevaisuus.”

Toiseksi The Counselor purkaa sitä, miten väkivaltaa elokuvassa esitetään. Se puhuu ikävistä asioista, myyttisistä kidutusvälineistä ja mestauksesta, mutta kieltää katsojalta ilon herkutella niillä. Kuolema on elokuvassa koko ajan läsnä, mutta niin pitkään se on puheen tasolla, että se lakkaa ikään kuin olemasta. Katsoja, joka on tottunut tiettyyn formaattiin, ei ota puheita todesta – kunnes viimeinen näytös lopulta hetkessä siivoaa näyttämöltä liki jokaisen keskeisen hahmon.

Siinäkin väkivalta on etäännettyä. Murhaaja ei sotke käsiään vereen. Se on rahalla asemansa turvanneen eliitin etuoikeus. Allegoria porautuu hetkessä koko länsimaisen yhteiskunnan lävitse: koska sinä olet viimeksi nähnyt sen kuoleman, jonka lopputuote lepää ateriana lautasellasi? Ja miksi sinun täytyisi?