Berliinin elokuvajuhlilla suuret nerot kompuroivat

Jafar Panahi: Taxi (2015)

Jafar Panahi: Taxi (2015)

Helmikuussa 65. kertaa järjestetyn Berlinalen kilpasarja oli tuttuun tapaan epätasainen. Ehkä paras oli kotiarestissa elokuviaan tekevän iranilaisen Jafar Panahin yksinkertaisen nerokas Taxi, joka voitti myös festivaalin pääpalkinnon, Kultaisen karhun. Kauas eivät jääneet Andrew Haigh’n koskettava 45 Years (molemmat parhaan näyttelijän palkinnot) ja puolalaisen Małgorzata Szumowskan ihanan outo Body (ohjaajan palkinto).

Monet suurista ohjaajanimistä puolestaan kompuroivat. Vanhemmiten hirvittävän tuotteliaaksi äitynyt Terrence Malick toi kilpasarjaan uuden haahuiluelokuvansa Knight of Cups, jossa Christian Balen näyttelemä Hollywood-käsikirjoittaja vaeltaa tähtikaupungin kulisseissa. Lopputulos oli välillä kiinnostava, useimmiten ei. Werner Herzog teki todella oudon ja nolon Queen of the Desertin, ja kilpasarjan ulkopuolella Wim Wenders edusti ehkä koko festivaalin huonoimmalla elokuvalla Every Thing Will Be Fine, jota vieläpä markkinoitiin kaupungilla näyttävästi.

Molempia viimeksi mainittuja muuten yhdistää James Franco. Kun hän vielä kolmantena kannatteli kömpelöä I Am Michaelia, kysymys kuuluu, kuinka kauan tuottelias Franco pysyy juhlien kultapojuna?

Alla aakkosjärjestyksessä Berlinalessa näkemäni elokuvat.

Andrew Haigh: 45 Years

Andrew Haigh: 45 Years (2015)

45 Years (2015)

Andrew Haigh -fanikerhon epävirallisena puheenjohtajana en voi olla hehkuttamatta 45 Yearsia. Hienolla, pienestä ja arkisesta merkityksellistä tehneellä Weekendilla debytoineen Haigh’n toinen pitkä ohjaus on vielä edeltäjäänsä hallitumpi ja ennen kaikkea emotionaalisesti latautuneempi. Jos Weekendin skaala oli yksi viikonloppu, nyt läsnä on 45-vuotinen avioliitto. Charlotte Rampling ja Tom Noonan (jotka molemmat palkittiin Berliinin elokuvajuhlilla parhaista pääosista) näyttelevät vuosikymmenten kokemuksella pariskuntaa, jonka vuosipäiväsuunnitelmia horjuttaa postissa saapunut kirje. Elokuvassa on kyse ikääntymisestä ja valinnoista ja siitä kuinka aikaa ei voi kukaan paeta. Itkin ja nauroin. Ja tietenkin mukana on supersiisti seurantaotos tiellä ajavasta autosta (Haigh’n erikoisuus, jota hän käyttää HBO:n briljantissa Looking-sarjassa useampaan otteeseen). Näistä otoksista en saa tarpeekseni.

Mark Christopher: 54 (Director’s Cut)

Ohjaaja Mark Christopher on vakuuttunut tehneensä kulttiklassikon, itse en ole ihan varma. Silti 54 on paljon parempi kuin mitä kuvittelin. Legendaarisen tanssikerhon vaiheita kömpelön Ryan Philippen silmin kuvaava elokuva saksittiin aikanaan tuotantoyhtiön toimesta huonoksi, ja Christopherin tiimeineen nyt valmiiksi saattama ohjaajan versio lisää siihen aivan olennaisia juttuja. Niistä kai tärkein on päähenkilön liukuva seksuaalisuus. Teknisesti Berlinalessa nähty kopio oli aika kehno ja lisätyt kohtaukset usein VHS-laatuisia, mutta ainakin näytös vakuutti siitä, että 54:stä olisi voinut tulla todella hyvä elokuva. Mikään Boogie Nights ei sentään.

Małgorzata Szumowska: Body (Ciało)

Pawel Pawlikowskin ohella Puolan tärkeimmän nykyohjaajan genrejä yhdistelevä draamakomediakauhu käsittelee menettämistä, ruumiillisuutta ja ruumista kolmen päähenkilön kautta. Yksi on ihmiselämän rajallisuudelle turtunut kuolinsyyntutkija, toinen tämän anoreksinen, ruumistaan häivyttävä tytär, ja kolmas meedio, joka uskoo tavoittavansa kuolleet. Synkkä, hauska ja usein makaaberi elokuva ei ota mitään täysin vakavasti, ja on anarkiassaan siksi niin virkistävä verrattuna Szumowskan edelliseen, vähän tympeään pappikuvaukseen In The Name of.

Peter Greenaway: Eisenstein in Guanajuato

Greenawayn ehkä viihdyttävin, ja siksi yksi parhaista elokuvista kertoo ohjaaja Sergei Eisensteinin venähtäneestä kuvausmatkasta Meksikoon. Reissun isoin juttu on se, kuinka ohjaaja (suomalainen Elmer Bäck) menettää peppuneitsyytensä paikalliselle Palominolle (Luis Alberti). Greenaway veistelee kokemuksesta vertaansa vailla olevan spektaakkelin, joka kruunataan pakaroiden väliin valtauksen merkiksi isketyllä lipulla. Hillittömän hauska, taiteellisesti motivoitunut ja viehättävän symmetrinen (Greenaway kertoi näytöksen jälkeisessä lehdistötilaisuudessa, kuinka peppuseksi on tismalleen elokuvan puolivälissä, kuinka filmi alkaa ja loppuu samanlaisiin kuviin jne.) elokuva on myös lahjakkaan, nykyteatteria Berliinissä tekevän Elmer Bäckin läpimurto.

Wim Wenders: Every Thing Will Be Fine

Wim Wendersin todella omituinen, valju, laahaava ja teennäinen draama kertoo henkistä ummetusta sairastavasta kirjailijasta (James Franco), joka epäonnekseen vielä ajaa naapurin (Charlotte Gainsbourgh) lapsen yli. 12 vuoden ajan päähenkilöitään seuraava harmaa elokuva käsittelee surua ja anteeksiantoa, mutta näyttelijät eivät selvästi ole saaneet muuta ohjeistusta kuin ”sinä olet surullinen”. Kaiken kukkuraksi tämä kaksituntisena absurdin ylipitkä murjotusfarssi on kuvattu 3D:nä.

Rosa von Praunheim: Härte

Kulttiohjaaja Rosa von Praunheimin tuorein kertoo Andreas Marquardtin tositarinan. Äitinsä hyväksikäyttämä Marquardt ryhtyy karatekaksi ja päätyy sitten parittajaksi. Kesäteatteritasoisesti näytelty, viidellä markalla lavastettu ja tyylittömästi mustavalkoisena kuvattu draama on laaduton, mutta siinä on kiistämätöntä camp-arvoa. Harvoin haukon happea ääneen teatterissa, harvoin nauran näin paljon.

Justin Kelly: I Am Michael

Justin Kellyn pitkä ohjausdebyytti kertoo tositarinan Michael Glatzesta, joka kääntyi gay-aktivistista homoja vihaavaksi pastoriksi. Aihe on kiinnostava ja siirtymä psykologisessa mielessä kiehtova, mutta Kelly ei saa 98 minuutin aikana oikein mitään otetta päähenkilöönsä. James Franco tekee minkä voi, mutta ei saa Glatzeen sen vertaa eloa, että muutos julkihomosta äärikristityksi tuntuisi uskottavalta – saatika merkittävältä. Visuaalisesti elokuva on kömpelö.

Terrence Malick: Knight of Cups

Terrence Malick: Knight of Cups (2015)

Terrence Malick: Knight of Cups (2015)

Terrence Malick jatkaa tutulla linjallaan. Knight of Cups on tyrmäävän kaunis, virkistävän kokeellinen ja usein varsin yhdentekevä. Valtavan Berlinale Palastin hattuhyllyltäkin se imaisee virtaansa, mutta aallot uhkaavat laantua ensi-innostuksen jälkeen. Christian Balen näyttelemä Hollywood-käsikirjoittaja Rick hortoilee Hollywoodin lavasteissa, jotka tietenkin ilmentävät kaupungin henkistä ja moraalista tyhjyyttä. Ilmeisin verrokki on Paolo Sorrentinton La grande bellezza, joka sekin piti miestä nerona ja naisia kauniina, mutta jossa oli kiinnostavampi punainen lanka. Visuaalisesti pidin eniten action-kameroilla napatuista pätkistä (pressitilaisuudessa Bale kertoi, että ohjaaja Malick antoi näyttelijöille kamerat käteensä ja komensi kuvaamaan ”jotain”). Sellaisia pääsee harvoin näin isolta valkokankaalta näkemään.

Anton Corbijn: Life

Valokuvaajana vuosikymmenet työskennellyt Anton Corbijn ottaa käsittelyyn sen ainutlaatuisen suhteen, joka kuvaajan ja tämän kohteen välille muodostuu. Life-lehdelle työskennellyt Dennis Stock (Robert Pattinson) ei ollut kiinnostunut punaisen maton glamourista vaan oikeasta James Deanista (Dane DeHaan). Kaksikko hylkäsi Los Angelesin pintakiillon ja matkasi New Yorkiin sekä Deanin kotikaupunkiin Fairmountiin, Indianaan. Heidän välilleen muodostui elokuvan mukaan eräänlainen antiromanssi: jännite on kiistämätön, mutta sille ei tehdä mitään. Corbijnin elokuva on tyylikäs ja hillitty, ehkä liiankin. Siitä puuttuu se itsepintainen tyylittely, joka teki Controlista niin ainutlaatuisen.

Sebastián Silva: Nasty Baby

Ihan sairaan hienon La Nanan (The Maid) ohjannut Sebastián Silva näyttelee Kristen Wiigin rinnalla toista pääosaa Teddy-palkinnon pokanneessa, ihanan huuruisessa Nasty Babyssa. Gentrifikoituvaa Brooklynia kuvaava komdia loikkii tyylistä ja tunnelmasta toiseen kuin kokkelipäinen puudeli, eikä tee sitä erityisen tyylikkäästi, mutta atmosfäärien konfliktissa on jotain perin viehättävää. Kolmannen näytöksen twistiä ei kannata spoilata, mutta se lienee se ultimaattisin vedenjakaja. Minä pidin, monet eivät.

Alex Ross Perry: Queen of Earth

Mestarillinen Queen of Earth kuvaa kahden ystävyksen välistä suhdetta. Catherine (Elizabeth Moss) ja Ginny (Katherine Waterston, joka vakuuttaa myös Inherent Vicessa) saapuvat kesämökille, eristyksiin ulkomaailmasta, työstämään itseään ja toisiaan. Kateellisuus, mustasukkaisuus ja kaikki järjettömät inhimilliset tunteet rakentavat kehikon jonka sisällä todellisuus alkaa saada uusia sävyjä. Ohjaaja Alex Ross Perry (Listen Up Philip) on sukupolvensa lahjakkaimpia nimiä. Häntä kannattaa seurata.

Werner Herzog: Queen of the Desert

Loistavia elokuvia (Rescue Dawn, Bad Lieutenant: Port of Call New Orleans, Grizzly Man) 2000-luvulla ohjannut Werner Herzog hukkaa pallon tällä pliisulla romanttisella seikkailudraamalla, jossa Gertrude Bell (Nicole Kidman) menee aavikolle, hurmaa miehen/miehet, tulee takaisin, ja toistaa saman uudestaan. Bell ei hahmona kehity eikä hänestä saada sen vahvempaa otetta. Miehet ja maisemat ympärillä vaihtuvat ja viitekehys kertoo, että ikävuosia on tullut lisää. Kaikki on täysin yhdentekevää ja kömpelösti kerrottua. Ja sitten on todella omituinen kohtaus, jossa Bell ja Henry Cadogan (James Franco) menevät torniin suutelemaan, ja siellä on korppi.

Laura Bispuri: Sworn Virgin (Vergine giurata)

Laura Bispurin ohjaama draama albanialaisesta miehenä kasvatetusta naisesta (upea Alba Rohrwacher) kuului kilpasarjan yllättäjiin. 14 vuotta miehenä pienessä albanialaisessa pitäjässä elänyt päähenkilö lähtee kaupunkiin ja uudelleenomaksuu hiljalleen sukupuoli-identiteettiään. Älykäs, maltillinen ja tarkkakatseinen Sworn Virgin näyttää, ei saarnaa.

Jafar Panahi: Taxi

Kotiarestissa elokuviaan yhä tekevä Jafar Panahi lähtee uusimmassaan Teheranin kaduille taksikuskina. Kyytiin astuvien matkustajien kanssa keskustellaan elokuvan tekemisestä, politiikasta, kuolemantuomiosta ja iranilaisista perinteistä. Kotimaansa poliittista johtoa kritisoinut ja siitä kotiarestinsa saanut Panahi pysyttelee kuskin paikalla aika hiljaa, ja antaa matkalaisten nostaa kissat pöydälle. Lopputulos on salakavalasti kriittinen, suunnattoman älykäs ja yllättävänkin hauska.

Sebastian Schipper: Victoria

Sebastian Schipper: Victoria (2015)

Sebastian Schipper: Victoria (2015)

Ohjaaja Sebastian Schipper konsultoi pankkiryöstöelokuvaansa varten oikeita pankkiryöstäjiä. Hän halusi päästä niin lähelle aitoa ryöstökokemusta kuin mahdollista. Siksi koko 134-minuuttinen on kuvattu yhdellä ainoalla otolla. Norjalaissyntyinen kuvaaja Sturla Brandth Grøvlen on elokuvan vahvin lenkki. Hän juoksee päätähtien mukana alusta loppuun. Victorialla kestää hetki päästä vauhtiin, eikä alun kaljoittelu ja jaarittelu ole aina niin kiinnostavaa, mutta jälkimmäinen tunti onkin sitten puhdasta adrenaliinia.

Dagur Kári: Virgin Mountain (Fúsi)

Dagur Kárin ohjaama lämminhenkinen draamakomedia äitinsä luona asuvasta isokokoisesta ja 43-vuotiaasta miehestä on hyväsydäminen ja viehättävä. Ennen kaikkea siinä ilahduttaa päätähti Gunnar Jónsson. Ohjaaja Kárille tämä on paluu kotimaahan ja ainakin osittain ruotuun hajanaisen The Good Heartin jälkeen.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s