Katkaisen blogini pitkän hiljaisuuden suppealla ja subjektiivisella suosituksella elokuvista, jotka pyörivät paraikaa teattereissa, ja joita kenenkään ei soisi missaavan. Elokuvat ovat aakkosjärjestyksessä. Osasta olen jo sanonut sanani aiemmin.
Big Hero 6
Jättihitiksi jo maailmalla paisunut animaatioseikkailu on yllättävän symppis. Poislukien sen toivottoman perinteiset sukupuolinormit – kuten sen, että naispuolinen supersankari kantaa aseensa söpössä veskassa – Big Hero 6 on viihdyttävä, vähän jännittävä ja koko perheelle sopiva (ikäraja K-7). Show’n varastava ensiapurobotti Baymax (äänenä Scott Adsit / Mikko Kouki) on Wall-E:n ohella paras esimerkki siitä, miten fiksulla ja minimaalisella designilla tehdään sympaattinen, samastuttava ja inhimillinen hahmo silloinkin, kun puitteet ovat ruostumatonta terästä ja vinyyliä.
Birdman
Alejandro González Iñárritun kaoottinen, yhdellä otolla muka taltioitu Hollywood-parodia has-beenistä relevantiksi teatterintekijäksi pyrkivästä näyttelijästä (Michael Keaton kohtuullisen omaelämäkerrallisessa roolissa) on kuin sitä säestävä jazz-rummutus (tai tämä virke, joka on mahdollisesti pisin tähän blogiin kirjoittamani): alkaa järjettömällä vimmalla, pröystäilee teknisellä briljanssillaan, hukkaa loppupuolella suuntansa ja puhtinsa, mutta raapii kuitenkin jostain voimat finaaliin, joka sitoo repsottavat langat vielä yhteen kohtuullisen näpsäkästi.
Boyhood
Näin sanoin joulukuussa: ”Yhden pojan yksittäisistä hetkistä 12-vuotisen tilkkutäkin parsiva elokuva kertoo samaan aikaan eniten ja vähiten, on kuin maailman hitainta stop-motion-kerrontaa, sellaista joka paljastaa vaivihkaisia muutoksia joita paljaalla silmällä ei voi huomata: pituuskasvun, seinän rapistumisen, äidin hitaan matkan kohti tyyntä onnea.”
Gone Girl
Näin sanoin syyskuussa: ”Bestselleriin perustuvan trillerin kuva länsimaisen ihmisyyden perusyksiköstä, avioliitosta, on pohjattoman synkkä ja ironinen. Heti alkuun kertoja (Ben Affleck) haluaa halkoa vaimonsa kallon paljastaakseen sieltä löytyvät salaisuudet. Hahmot ovat kaikki inhottavia. Ohjaajan huumorintajusta kertoo se, että tärkeisiin sivuosiin on pestattu komediarooleistaan tunnetut Neil Patrick Harris ja Tyler Perry.”
Interstellar
Eeppinen tieteisfiktio kannattaa nähdä elokuvateatterissa kunnollisella äänentoistolla.
Mommy
25-vuotiaan Xavier Dolanin viides (!) ohjaustyö on hänen hallituimpansa. Upean Tom at the Farm -genrefilminsä jälkeen Dolan palaa tarkastelemaan intiimejä, seksuaalisesti kihelmöiviä ihmissuhteita. Ahtaalla 1:1-kuvasuhteella taltioitu äidin ja pojan selviytymistarina québeciläisessä lähiössä on järjettömän kaunis ja suruisa. Elokuvan lähitulevaisuudessa lapsen voi jättää valtion kontolle, mikäli tämä oireilee. Äiti Die (Anne Dorval) yrittää sopeuttaa poikaansa Steveä (Antoine-Olivier Pilon) arkeen, mutta luovuttamisen mahdollisuus leijuu kaiken yllä. Suunta on oikeastaan alusta asti selvä. Dolan tunnetaan popmusiikin taitavana hyödyntäjänä, mutta mikään ei voi valmistaa katsojaa Didon White Flagia käyttävään henkeäsalpaavaan montaasiin, tai kohtaukseen, jossa mankasta soitettu Céline Dionin On Ne Change Pas kirjoittaa keskeisen ihmiskolmikon (jonka kolmantena pyöränä naapurin änkyttävä perheenäiti Kyla) suhteita uusiksi. Tällaiset kohtaukset ovat sukupolvensa tärkeimpiin tekijöihin lukeutuvan Dolanin bravuureja.
Mr. Turner
J.M.W. Turnerin elämästä kertova brittidraama pysyy varmasti ohjaaja Mike Leigh’n otteessa. Sen monokromaattiset kuvat ovat kuin Turnerin maalaukset: okrankellertävä valo siivilöity pintojen läpi, usvana tai heijastuksena, ei koskaan suoraan. Se on paikoin niin tiheää, että sitä voisi leikata veitsellä. Timothy Spall on nimiroolissa yrmy ja eleetön, ja murisee vuorosanansa tavalla jossa yhdistyvät sosiaalinen kömpelyys sekä taiteilijalle sallittu ylimielisyys. Kaksi- ja puolituntinen elokuva rinnastuu ilmaisussaan Turnerin taiteeseen. Impressionistien edelläkävijäksi joskus nimetty Turner keskittyi viimeisinä vuosinaan valoon, jossa hän näki jumaluuden. Kyse ei ollut niinkään aistihavainnoista kuin kaiken läpitunkemasta pyhästä ja ylevästä. Ihminen oli ja on alisteinen luonnolle ja valolle ja ikiaikaiselle maailmalle.
Päin seinää
Dialogiltaan terävä, maailmankatsomukseltaan pakahduttavan kyyninen (ja tässä kyynisyydessään myös hillittömän hauska) lähiökertomus on viime vuoden parhaita kotimaisia elokuvia. Lue täältä ohjaaja Antti-Heikki Pesosen haastattelu.
Force Majeure (Turisti)
Ruben Östlundin laskettelukeskukseen sijoittuva jäätävä satiiri avioliitosta ja sukupuolinormeista vieraannuttaa terävillä iskuillaan. Kun isä pakenee ja jättää huutavan perheensä pinteeseen, henkinen lumivyöry syöksee perheidyllin palaset hajalle. Teko on niin äärimmäinen ja niin kompleksinen, että se muuttuu liki tabuksi. Östlund istuttaa katsojan samaan olohuoneeseen virtahevon kanssa ja pakottaa purkamaan tilanteen tavalla tai toisella. Itselläni se tarkoittaa nauramista.
Whiplash
Intensiivinen pakkomielletrilleri on pintatasolla kuin turhista sivujuonteista ja fantastisuuksista riisuttu Black Swan. Päähenkilö on inhottava, kaiken taiteelleen omistava autisti, joka käyttää ihmisiä juuri sen verran kuin on tarvis. Damien Chazellen etevästi leikattu ja terävätahtinen debyyttiohjaus on niin vimmainen, että loppuhuipennus saa kynnet kirjaimellisesti kaivautumaan istuimen käsinojiin.
Anton Vanha-Majamaa 
Vastaa