Anton Vanha-Majamaa

Katsoin kesällä uudestaan Harmony Korinen parin vuoden takaisen Spring Breakersin. Syy oli ihan vain Skrillexin ilmaantuminen Flow’n artistikattaukseen ja tarve nähdä elokuvan nerokas alkumontaasi uudelleen. Samalla kai halusin selvittää, onko elokuvan teho haihtunut siitä, kun sen viimeksi vuoden 2013 Night Visionsissa näin. Silloin se oli isku vasten kasvoja. Sitä se ei toisella kertaa enää voinut olla, koska punchline oli jo heitetty ilmaan.

Jos toinen kerta jotain teki, niin vakuutti minut lopullisesti siitä, että Korine on tämän hetken tärkeimpiä yhdysvaltalaisia elokuvantekijöitä. Hänen työnsä haastavat ja häiritsevät, kyllä. Ne ovat rohkeita ja röyhkeitä, tyystin itseriittoisia. Olennaisinta on kuitenkin se, kuinka Korine saa katsojan toistuvasti kysymään: ”miksi tämän pitäisi kiinnostaa minua?”

Korinen edellinen pitkä elokuva oli Trash Humpers (2009). Se seuraa vanhuksiksi naamioituneiden nuorten aikuisten laumaa, joka terrorisoi yhdysvaltalaista lähiötä. He nylkyttävät roskiksia ja tuhoavat omaisuutta. VHS:lle taltioitu juoneton ja hahmoton sekasotku on kuin huipputuotantoarvot pian syntymänsä jälkeen saaneen, kaupalliseksi instituutioksi nousseen Jackassin irvokas esiaste.

Miksi tämän pitäisi kiinnostaa minua?

Elokuvaa seurasi Spring Breakers (2012). Se kertoo neljästä nuoresta naisesta, jotka lähtevät tylsästä kotikaupungistaan Floridaan pitämään hauskaa. Matkalla he vetävät huumeita, ryyppäävät, nussivat ja vähän ammuskelevatkin. Välillä hiljennytään laulamaan Britney Spearsin slovaria. Lopputulos on ehkä kuin venytetty Skrillexin musiikkivideo.

Miksi tämän pitäisi kiinnostaa minua?

Korinen kaksi viimeisintä pitkää elokuvaa muodostavat kiehtovan diptyykin. Ne käsittelevät samanlaisia teemoja täysin erilaisista lähtökohdista. Jos Trash Humpersin luenta jenkkinuorison arvo- ja sisältötyhjiöstä on epäviihdyttävä ja ruma, on Spring Breakers samoja asioita käsitellessään superkaunis ja überviihdyttävä.

Trash Humpers on tiivistettynä sitä, että nuoret, joilla ei ole mitään tekemistä, aiheuttavat närää tekemällä typeriä asioita. Niinkuin rikkomalla televisioita tai nussimalla vähän kaikkea mikä liikkuu. Ja nauramalla räkäisesti päälle. Kuulostaako tutulta?

On kivuliaan selvää, ettei Trash Humpersissa tapahdu tai tule tapahtumaan yhtään mitään. Toisaalta se alleviivaa Jackassin kaltaisen realityviihteen paradoksaalisuutta; sitä, kuinka kaikkihetimullenyt-sukupolven suurta viihdykettä on ahmia jotakin, jossa ei tapahdu mitään. Toisaalta se esittää ilmeisen kysymyksen: miksi Jackass viihdyttää, mutta Trash Humpers ei?

(Itse myönnän ainakin viihtyneeni Jackassin parissa. Kuluneen vuoden aikana olen baarireissulta kotiuduttuani katsonut tämän pätkän ja ollut revetä liitoksistani.)

Trash Humpers ei viihdytä, koska siitä puuttuvat terävät leikkaukset, menevä musiikki ja teknisellä osaamisella rakennetut kliimaksit. Se on leikkaamaton/sensuroimaton/editoimaton, käsikirjoitukseton versio Jackassista. Se on rehellinen.

Miksi Spring Breakers sitten viihdyttää? Koska se on epärehellinen. Se ottaa välineekseen kaupallisten musiikkivideoiden kielen. Sellaisen, jossa pienestä tehdään suurta, hitaasta nopeaa ja halvasta seksikästä. Se on todellisuuspakoa, tiiviiseen mittaan ja muotoon pakattua steroideilla pumpattua onttoutta. Se on 5% juonta, 95% kauniita kuvia.

Sisällöttömyys on statement, kuten Sofia Coppolallakin. Hänen elokuvansa kumisevat onttouttaan, ja puhuvat siksi niin paljon ajastamme. The Bling Ring on Spring Breakersin lähisukulainen, vaikka se ei olekaan yhtä kyyninen päähenkilöitään kohtaan. Hahmot ovat samanlaisia: täyteen elämään tylsistyneitä, helposti kaiken saavia nuoria hedonisteja.

The Bling Ringin päähenkilöt joutuvat vastuuseen teoistaan, Spring Breakersin nuoret päästetään pälkähästä.

Thelma & Louise ajavat feministisen kostoretkensä päätteeksi jyrkänteeltä alas ja muuttuvat marttyyreiksi. Candy ja Brit (Vanessa Hudgens ja Ashley  Benson) jatkavat auringonlaskuun. Heillä ei ole aatetta, jonka vuoksi uhrautua.

Spring Breakersille puuhaillaan paraikaa jatko-osaa, jonka on määrä valmistua ensi vuodeksi. Jonas Åkerlundin ohjaama ja itse Irvine Welshin käsikirjoittama elokuva kertoo kevätlomailijoista, jotka ottavat yhteen äärikristittyjen kanssa. Voi olla hyväkin.