Elokuussa katsoin seuraavat elokuvat. Syksyn myötä käyn taas aktiivisemmin pressinäytöksissä, eli vaikka 365 elokuvaan en ehkä tänä vuonna pääse, niin aika lähelle ehkä kuitenkin.
#138 Asia Argento: Incompresa
Argento on kypsynyt ohjaajana, mutta ei ole menettänyt pisteliäisyyttään. Vahvasti omaelämäkerralliselta tuoksahtava, ohjaajan nuoruutta kuvillaan ja täsmällisillä musiikkivalinnoillaan kanavoiva elokuva on ennen kaikkea pääosaa esittävän nuoren Giulia Salernon taidonnäyte.
#139 Richard Linklater: Waking Life
Unen ja valveen välistä suhdetta aprikoiva animaatio on mielenkiintoinen sarja puhuvia päitä. Hauska ajatusleikki on esimerkiksi seuraava: jos ruumiintoimintojen lakattua mieli jatkaa kahdeksan minuutin ajan, mitä kaikkea tuossa ajassa ehtiikään kokea? Uniajassa kaikki tapahtuu hitaammin (tai siis nopeammin) – voiko uniaan hallitsemalla venyttää elinikäänsä moninkertaiseksi?
#140 Nicholas Stoller: Neighbors
Jos vaan voi antaa anteeksi genren misogyynisen perusluonteen, on Seth Rogenin ja Zac Efronin vastakkain asettelevassa komediassa ihan hyvä boogie. Ainakin Efron ja Dave ”Jamesin veli” Franco on hyvin roolitettu.
#141 Harmony Korine: Spring Breakers
Toinen katselukerta paitsi vahvisti sen, että Spring Breakers on mestariteos, myös paljasti kuinka hienon diptyykin tämä muodostaa Trash Humpersin kanssa. Äärimmäistä sisältötyhjyyttä äärimmäisen viihdyttävässä ja esteettisessä muodossa. Tavallaan myös samaa mitä Skrillex tekee popmusiikin puolella, mutta ilman yhtä vahvaa pyrkimystä kielenuudistamiseen.
#142 Mark Cousins & Mania Akbari: Life May Be
Maailman charmanteimpiin elokuvaihmisiin lukeutuva Cousins lähettelee (video)kirjeitä iranilaiselle, nykyisin Lontoossa asuvalle ohjaajalle/näyttelijälle/kuvataiteilijalle. Teemoina ovat ruumis, seksuaalisuus ja elokuvan kieli. Tunnelma menee aika hikiseksi.
#143 James Foley: Glengarry Glen Ross
David Mamet’n omasta näytelmästään adaptoima elokuvaversio on kaunis ja tiivistunnelmainen. Kuvat autioista kaduista ja dinereista ovat kuin suoraan Edward Hopperin maalauksista. Set design, kuvaus ja lavastus ovat ammattitaidolla tehtyjä. Näyttelijät saavat irrotella dialogirikkaan käsikirjoituksen puitteissa. Eritoten Al Pacinon kohdalla on selvästi vaan sanottu ”do your thing” ja kuvattu lopputulos. Se on briljantti.
#144 Mike Nichols: The Birdcage
The Birdcagen katsominen muistutti siitä, miten paljon lapsuuden elokuvakokemukset ovat välineessä kiinni. VHS-kasetin ujuttaminen laitteeseen, sen kelaaminen alkuun, mainosten katsominen (tai kelaaminen), kaikki tämä tuntui tutulta ja liittyi olennaisesti siihen, miten elokuvan muistan. Filmi itsessään oli yhä hauska. Ei niin hillitön kuin muistin, mutta hauska.
#145 Ari Folman: The Congress
Stanislaw Lemin romaani on vaikeasti filmatisoitava. Siihen nähden Waltz With Bashirista muistettu Ari Folman tekee hyvää työtä. Robin Wright näyttelee itseään itseironisessa tieteisdraamassa, joka yhdistelee live actionia ja animaatiota. Hollywood-masiinalle piikitellään alkuun aika tympeään sävyyn, mutta jälkimmäinen puolisko viilettää niin kreiseillä tripeillä, että vaikka visuaalinen ylivuoto tuntuu kaikessa ekstravaganssissaan paikoin turruttavalta, on lopputuote ehdottomasti plusmerkkinen.
#146 Taika Waititi: Boy
Eagle vs. Shark -ohjaajan 1980-luvulle sijoittuva kertomus Michael Jacksonia fanittavasta pojasta ja tämän elämään yhtäkkiä palaavasta isästä on ilahduttava. Uusiseelantilainen maaseutu on samaan aikaan arkinen ja taianomainen, päähenkilön (mainio James Rolleston) visiot isästä (ohjaaja Taika Waititi) jacksonmaisena starana muistuttavat siitä, miten pitkään lapsi on valmis uskomaan vanhemmastaan parasta.
#147 Ilppo Pohjola: Daddy and the Muscle Academy
Tom of Finland -ilmiötä avaava dokumentti tehtiin juuri ennen Touko Lehtolan kuolemaa. Taiteilija puhuu siinä nuoruudestaan, inspiraationlähteistään ja omasta suhteestaan S&M-henkiseen nahkaerotiikkaan. Puhuvien päiden tulvaa puhkovat kuvitukset eivät ihan palvele tarkoitustaan (niissä timmit miesvartalot esitetään varjoissa, kalterien takana, vaikka Lehtola nimenomaan halusi tuoda miesten välisen seksuaalisuuden julkisiin tiloihin ja ulkoilmaan), mutta tunnin mittainen elokuva antaa hyvää perustietoa Tom of Finlandista ja sen perimästä.
#148 Woody Allen: Magic in the Moonlight
Ellei Allen osuisi Blue Jasminen kaltaiseen kultaan aina silloin tällöin, neuvoisin häntä pitämään vähän vapaata. Magic in the Moonlight ei ole huono elokuva, mutta yhdentekevä kylläkin. Colin Firth on kiinalaiseksi lavalla sonnustautuva taikuri, joka kutsutaan tuttavien kesähuvilalle paljastamaan nuori selvännäkijä (Emma Stone) huijariksi. Seuraa järjen nimeen vannovan protagonistin uskonkriisi ja aika monta sumutusta. Dialogissa ei ole terää ja juoni on ennalta-arvattava – mikä ei häiritsisi, jos Allen antaisi jotain parempaa mietittävää.
#149 Michelangelo Antonioni: La notte
Marcello Mastroiannin ja Jeanne Moreaun avioliitto horjuu hurjasti, mutta perusta on ehkä kuitenkin jykevä. Kahteen osaan jakautuva elokuva tuo kuvillaan esiin molemmat puolet. Ensin ollaan kaupungissa, jossa kuvaa jakavat vahvat vertikaaliset ja horisontaaliset viivat sekä monessa eri pinnassa toistuvat graafiset kuviot. Jälkimmäinen puolisko ollaan juhlissa, joissa mitattu ja rakennettu väistyy tunnetun ja eletyn tieltä.
#150 Richard Linklater: Boyhood
12 vuoden ajan valmisteltu mestariteos poimii yhden perheen elämästä hetkiä, jotka kertovat paljon, mutta kuitenkin kovin vähän. Ne ovat kurkistuksia elämään, joka tapahtuu pääasiassa niiden ulkopuolella. Linklateria on aina kiinnostanut toden ja kerrotun välinen suhde, ja se toistuu tässäkin. Näiden 12 tuokion pohjalta saamme tietynlaisen kuvan. Entäpä jos meille olisi esitetty 12 täysin toisenlaista tuokiota? Pitkällä aikajänteellä pienten valintojen merkitys korostuu: koska näemme Masonin kasvun 5 ikävuodesta 18:een asti, koemme tuntevamme hänet paremmin kuin ehkä yhdenkään toisen valkokangaslapsen. Kuva on kuitenkin samaan aikaan täysin vajaa.
#151 J.-P. Valkeapää: He ovat paenneet
Ben Wheatleyn kirpeänmustia kauhutrippejä muistuttava He ovat paenneet on tarkovskiaanisella Muukalaisella (2010) vakuuttaneen Valkeapään toinen ohjaus. Se alkaa kliseisenä kertomuksena kahdesta nuoresta, jotka pakenevat huostaanottokodista ja hakevat olemisensa rajoja tien päällä. Alustuksen lomaan upotetun välähdykset ovat ehkä kuvia menneestä tai tulevasta, ja takovat yksinkertaista pakotarinaa uuteen muotoon. Se onkin lopulta surrealistinen painajainen, jossa on yhtä paljon fantasiaa ja arkirealismia. Nuoret näyttelijät antavat kaikkensa ja kuvaaja Pietari Peltola taltioi heidät paljaina ja haavoittuvaisina. Erityiskiitos on annettava Micke Nyströmin äänisuunnittelulle, joka on tyrmäävän tehokasta.
Anton Vanha-Majamaa 
Vastaa