Anton Vanha-Majamaa

Heinäkuussa pakenin hellettä sisätiloihin ainakin seuraavien elokuvien merkeissä.

#117 Gregg Araki: The Living End

Arakin varhaistyö on tarina kahdesta AIDSin riivaamasta nuoresta, jotka pakoilevat virkavaltaa, naivat ja toimivat kaikin tavoin itsetuhoisesti. Ohjaajan ”elokuva on kuoleva taiteenlaji”-trollausta on tässäkin mukana. Ei Arakin parhaita, paikoin jännällä tavalla teennäinenkin.

#118 Joel Coen: Fargo

En tiedä, onko kuinka kosher julistaa Coenien ehkä perinteisin elokuva heidän parhaimmakseen, mutta Fargon sysimusta, epätoivolla kyllästetty ja tolkuttoman koominen tragedia lämmittää sydäntä kerta toisensa jälkeen.

#119 Miranda July: Me and You and Everyone We Know

Julyn sympaattisessa esikoisohjauksessa on samaa, vähän ahdistavaa, vähän rupuista kasarinostalgiaa kuin jossain Napoleon Dynamitessa – ja vähän enemmän sydäntä.

#120 Gregg Araki: Kaboom

Kun ohjaaja pitää itsepintaisesti kiinni omasta kuvakielestään, saattaa lopputulos yhtäkkiä vaikuttaakin halvalta ja kököltä. Näin on Kaboomin kohdalla, joka on ehkä ohjaajansa huonoin. Pidän siitä silti enemmän kuin luulisi.

#121 Mike Nichols: The Graduate

Who’s Afraid of Virginia Woolfilla palkintosateesta nauttineen Nicholsin toiseen ohjaustyöhön harkittiin vaikka ketä ennen Dustin Hoffmaniin ja Anne Bancroftiin päätymistä. Rouva Robinsonin listalla olivat mm. Doris Day, Jeanne Moreau, Lauren Bacall, Sophia Loren, Judy Garland, Audrey Hepburn, Rita Hayworth, Patty Duke, Faye Dunaway, Angela Lansbury ja Ava Gardner. Benjaminiksi mietittiin mm. Robert Redfordia, Charles Grodinia, Harrison Fordia, Robert Duvallia, George Hamiltonia, Steve McQueenia ja Jack Nicholsonia.

#122 Gregg Araki: Smiley Face

Anna Faris kannattelee pientä ja hupaisaa tarinaa saamattoman pilvipään kiireisestä päivästä. Ei Arakin parhaita, mutta John Krasinskin Brevin Ericsonille paljon sydämiä.

#123 Sophie Fiennes: The Pervert’s Guide to Ideology

Slavoj Žižekin kaksituntinen avautuminen populaarielokuvan ideologiasta on niin täynnä informaatiota, että välillä täytyy pistää pauselle. Onneksi Žižek selittää kompleksitkin ajatuksensa niin selkeästi ja pilke silmäkulmassa, ettei filmi tunnu missään vaiheessa raskaalta. Se myös saa katsomaan käsittelemiään elokuvia (Titanic, Taxi Driver, The Dark Knight) uudessa valossa.

#124 Lisa Langseth: Hotell

Alicia Vikander hurmaa ruotsalaisdraamassa, joka käsittelee vaikeita aiheitaan ilon ja toivon kautta, mutta pääosin vailla turhaa hattaraa. Ohjaaja Lisa Langseth on kirjoittanut herkullisia hahmoja, joiden kautta peilataan esimerkiksi äitiyteen liittyviä kauhuja.

#125 János Szász: A nagy füzet

Paljon käsiteltyä aihetta (Toinen maailmansota) lapsen silmin tarkkaileva unkarilainen draama on laatutyötä, vaikka sortuukin paikoin aikamoisiin latteuksiin. Päähenkilöt piirtelevät muistikirjaansa kuvia Holokaustin uhreihin rinnastettavista hyönteisistä, ja kehittävät itseään sietämään olosuhteita, joissa kenenkään ei kuuluisi kasvaa. Ihmiset toimivat järjettömyyden keskellä julmasti selvitäkseen vielä huomiseen.

#126 Craig Johnson: The Skeleton Twins

Craig Johnsonin ohjaama The Skeleton Twins on SNL:stä tutuille Kristen Wiigille ja Bill Haderille tilaisuus tehdä vakavaa draamaa. Parhaimmillaan näyttelijät ovat silti kanavoidessaan ahdinkoa kirpeään huumoriin. Vuoden parhaita amerikkalaisia draamaelokuvia.

#127 Manuel Martín Cuenca: Caníbal

Humberto Arenalin romaaniin perustuva elokuva ihmisiä syövästä räätälistä on päähenkilönsä tapaan tyylikäs tylsyyteen asti. Kaikki tuntuu tusinaan otteeseen nähdyltä: ankara äiti, vaitonainen ulkokuori, harvakseltaan pirskahteleva väkivalta. Pituuttakin on liki kaksituntisessa elokuvassa liikaa.

#128 Alejandro Fernández Almendras: Matar a un hombre

Vähäeleinen ja verkkaisesti etenevä trilleri on elokuvakäsityön taidonnäyte. Kerta toisensa jälkeen sietämättömäksi pauhuksi yltyvä ääniraita alleviivaa sitä painekattilaa, jossa naapuruston rikollisten ahdistelema päähenkilö perheineen elää. Tapahtumat esitetään etäältä: katsoja on kuin ne lähiön tusinat sivustakatsojat, jotka päättävät olla puuttumasta väkivaltaisuuksiin.

#129 Julio Medem: Los amantes del Círculo Polar

Pieneksi kulttiklassikoksi noussut espanjalaisdraama rikkonaisesta perheestä ja nuoresta rakkaudesta on puhelias pateettisuuteen asti, mutta näyttää henkeäsalpaavan upealta.

#130 Jean-Luc Godard: Masculin féminin

Godardin sukupolvikuvauksen alaotsikko ”Marxin ja Coca-Colan lapset”, joka ilmestyy ruutuun loppupuolella, on kuvaava. Se kertoo 1960-luvun nuorisosta hahmoinaan spektrin eri päätyjen edustajat. Paul on armeijasta juuri vapautunut, yhteiskunnallisesti valveutunut ja vakavamielinen nulikka, Madeleine taas huoleton nuori poplaulaja. Toinen lukee lehtiä, toinen sanomalehtiä. Kummankin olemus on kosmeettinen, väistämättä pinnallinen, helposti puhkottava.

#131 Jon Favreau: Chef

Keski-iän kriisiä potevasta, juurilleen palaavasta kokista kertova draamakomedia ei ole silkkaa hömppää, vaikka sen sävy onkin yltiökevyt. Ohjaajalleen elokuva tuntuu omaelämäkerralliselta: Kaksi Iron Mania ja Cowboys & Aliensin tehneelle Favreaulle kyseessä on onnistunut paluu ihmisen kokoisten tarinoiden pariin.

#132 Bertrand Tavernier: Quai d’Orsay

Konkariohjaaja Bertrand Tavernier ei säästele ammuksia tehdessään kotimaansa ulkoministeriön naurunalaiseksi. Elokuva tuo mieleen brittiläisen Armando Iannuccin nerokkaan In the Loop -satiirin, joka nähtiin vuoden 2009 ohjelmistossa. Se oli ehkä vielä hauskempi.

#133 Veiko Õunpuu: Free Range

Free Range on tuhnuinen näkemys Neuvostoliiton jälkeisestä hipsterisukupolvesta, joka karttaa vastuuta ja vastustaa kaupallisuutta. Maailmantuskaa poteva päähenkilö kaipaa aidon käsityön pariin, mutta kyllästyy duunariarkeen hetkessä. Kuinka paljon tälle nerolle täytyy antaa anteeksi?

#134 Guillaume Niclaux: L’enlèvement de Michel Houellebecq

The Kidnapping of Michel Houellebecq on selonteko siitä, mitä oikeasti tapahtui syksyllä 2011, kun rakastettu ja vihattu kirjailija katosi maan päältä. Houellebecqin kriitikoille elokuva tarjoaa lisää bensaa liekkeihin, faneille se näyttäytyy kenties osana nerokasta performanssia. Itseironinen pseudodokumentti on metatasoja pullollaan.

#135 Talal Derki: The Return to Homs

Syyrian sisällissotaa ainutlaatuisen läheltä seuraava dokumentti on kylmäävä. Ohjaaja Talal Derkin kuvausryhmä on niin liki tapahtumia, että ilmassa leijailevan katupölyn voi melkein haistaa. Pian on olo katsojallakin toivoton: sodassa on vain häviäjiä, eikä konfliktille näy ratkaisua.

#136 Adam McKay: Anchorman: The Legend of Ron Burgundy

Toisella katselukerralla oivalsin Anchormanin nerokkuuden. Sen gagit osuvat maaliinsa hirvittävän hyvällä prosentilla, mutta hienointa on se, miten paljon käyttistä materiaalia on jäänyt leikkaushuoneen lattialle. Eniten viehättää tämä kerroksellisuus: kuten jatko-osan kohdalla tehtiinkin, myös tästä ykkösestä voisi sommitella täysin uuden elokuvan täysin eri vitseillä. Jokaiseen Will Ferrellin one-lineriin on tusinan verran muitakin vaihtoehtoja.

#137 Richard Linklater: A Scanner Darkly

Waking Lifen katsottuani tajusin, miten paljon Linklater tuntuu työstävän juuri jotain sellaista todellisuuden/valveen ja unen vastakkainasettelua, joka A Scanner Darklyssakin puskee läpi, vaikka ei välttämättä Philip K. Dickin pohjatekstissä olekaan se juttu. Elokuva on kuvattu näyttelijöillä ja käännetty sitten rotoskooppauksella animaatioksi. Tämä ylimääräinen sumuverho vieraannuttaa, ja saa toisaalta miettimään näyttelijöiden läsnäoloa ja sitä, miten heidän animoidut representaationsa vaikuttavat vastaanottoon.