Sähköistä rakkautta – Her ja Eternal Sunshine of the Spotless Mind

Spike Jonze: Her (2013)
Spike Jonze: Her (2013)

(Sisältää hienoisia spoilereita.)

Spike Jonzen Her (2013) ja Michel Gondryn Eternal Sunshine of the Spotless Mind (Tahraton mieli, 2004) kertovat siitä, mitä tietotekniikka tekee parisuhteelle. Toisessa päähenkilö rakastuu keinoälyyn, toisessa muistijäljet kumppanista pyyhitään olemattomiin. Molemmissa on ilmeinen jumalallegoria, molemmat kertovat rakkaudesta ja rakastumisesta. Molemmat kysyvät myös, pystyykö ihminen oppimaan virheistään.

Spike Jonzen Her on paitsi vuoden parhaita ensi-iltoja, myös vahvimmin yksityiseen sfääriini tunkeutunut elokuva sitten Tahrattoman mielen. Se ottaa ajankohtaisen, vuonna 2014 täysin uskottavalta tuntuvan tulevaisuudenskenaarion, ja purkaa sen kautta ikuisia kysymyksiä rakkaudesta, intiimiydestä, läsnäolosta ja uskollisuudesta – ihan samaan tapaan kuin Michel Gondryn elokuva 10 vuotta aiemmin. Sukupolvensa lahjakkaimpiin yhdysvaltalaisohjaajiin lukeutuvalle Jonzelle Her on vasta neljäs kokoillan elokuva, ja ehdottomasti hänen parhaimpansa.

Herin maailma on sellainen, josta mediapanikoijat näkevät painajaisia. Ihmiset vilisevät kaupungilla kiinnittämättä toisiinsa huomiota. Jokaisella on oma näyttöpääte jota tuijottaa, oma korvanappi jonka kautta kommunikoida oman tietokoneen kanssa. Viestinvaihto ohikulkijoiden kanssa on arbitraarista ja kohteliasta. Kaikki ovat riittämiin omassa käyttöjärjestelmäkuplassaan, jotta ulkopuoliset asiat eivät härnää. Maailmassa on rauha. Tässä mielessä Her on auvoinen utopia.

Rakkaus on poikkeus yhtälöön. Se sattuu yhä, eikä tietotekniikan vauhdikas edistyminen ole tarjonnut salvaa kipuiluun. Pikemmin se lisää sitä. Theodore Twombly (Joaquin Phoenix) ostaa upouuden OS1:n; käyttöjärjestelmän, joka kommunikoi Scarlett Johanssonin äänellä. Theodore rakastuu Samanthaksi itsensä ristivään käyttikseen, ja päinvastoin.

Onko tämä mahdollista? Voiko synteettisesti luotu tietokoneohjelma, jolla ei ole kasvoja, sydäntä tai klitorista, rakastua ihmiseen? Huippukehittynyt ja jatkuvasti itseään kehittävä Samantha on kiinnostunut ihmisyydestä sekä inhimillisyydestä. Hän lataa itseensä koko ajan piirteitä, jotka ovat ihmiselle ominaisia. Hän imitoi ihmistä siihen pisteeseen asti, jossa erontekoon vaaditaan jotain sellaista, jonka olemassaolo perustuu uskoon: ainut, mikä erottaa Samanthan ihmisestä, on nimittäin sielu.

Ja fyysinen keho, tietenkin. Post-internetin aikana tiedämme kuitenkin, ettei kehollisuus ole enää ihmisten välisen kanssakäymisen vaatimus. Voimme elää kokonaisen ihmissuhteen näkemättä koskaan toista kasvotusten, kohtaamatta tätä näyttöpäätteiden ja bittiaaltojen ohitse.

Robotin ja ihmisen välinen olemuksellinen ero on tieteisfiktion peruskauraa, mutta Jonze ei ole siitä oikeastaan kiinnostunut. Samanthan voi ainakin alkuun lukea ihan tavalliseksi ihmiseksi ja rakkauden kohteeksi, jonka ainut miinus on se, ettei hän voi koskaan olla Theodorelle fyysisesti läsnä. Muuten hän on ihan yhtä täydellinen ihminen kuin kuka tahansa, johon voit tutustua, ihastua ja rakastua.

Theodoren ja Samanthan suhde on allegoria ihan tavallisesta, vähän epäsuhtaisesta parisuhteesta – sellaisesta, jossa ollaan epävarmoja, mustasukkaisia, kaksinaismoralistisia, omistushaluisia ja intohimoisia. Theodore haluaa ja yrittää kontrolloida tapahtumia. Hän haluaa (ja voikin) luottaa siihen, että Samantha on läsnä silloin, kun hän niin haluaa. Ei tarvitse kuin painaa korvanapista. Samalla hän voi sulkea tämän pois silloin, kun aika ei riitä.

Ongelmia tulee, kun Samantha ei olekaan tavoitettavissa. Alati tietoisuuttaan kehittävän keinoälyn ero Theodore-raukkaan käy ilmeiseksi, ja mustasukkaisuuteen sekoittuu annos kateutta. Miten yksi ihminen voisi riittää Samanthalle, joka voi kommunikoida samanaikaisesti tuhansien muidenkin kanssa? Yhtäkkiä Samantha onkin paljon enemmän kuin tavallinen ihminen.

Her kertoo modernista ihmisestä, joka saa kaiken haluamansa, mutta ei silti ole tyytyväinen. Theodoren ja Samanthan suhde on paradoksi. Ihminen luo kylkiluustaan täydellisen hahmon, joka täydellisyytensä vuoksi on mahdoton elinkumppani. Hän kehittyy nopeammin ja pidemmälle kuin yksikään ihminen ikinä. Jumalan kaltaiseksi.

Herin opetus ja lopetus on samaan aikaan satumainen ja tyly. Silmät aukenevat vasta, kun virtapiuhan nyppäisee seinästä.

Michel Gondry: Eternal Sunshine of the Spotless Mind (2004)
Michel Gondry: Eternal Sunshine of the Spotless Mind (2004)

Michel Gondryn ohjaama ja Charlie Kaufmanin käsikirjoittama, kymmenen vuotta aiemmin valmistunut Tahraton mieli on myös skeptinen suhteessaan teknologian ja rakkauden risteymiin. Sen ajatusleikki on seuraava: jos voisit poistaa toisen ihmisen elämästäsi, muistoistasi ja historiastasi, tekisitkö sen? Kannattaisiko? Mihin kaikkeen se vaikuttaisi?

Joel Barish (Jim Carrey) kuulee exänsä, Clementine Kruczynskin (Kate Winslet) poistaneen tämän muististaan, ja päättää suivaantuneena suorittaa saman operaation. Sitä mukaa kun muistinpyyhkijät (Elijah Wood, Mark Ruffalo, Kirsten Dunst ja Tom Wilkinson) pyyhkivät Clementineä Joelin tajunnasta, alkaa tämä tulla katumapäälle. Katkerien lähimuistojen alta paljastuu paljon sellaista, josta haluaisi pitää kiinni. Sellaista, joka määrittää sen, mitä Joel tänä päivänä on.

Tahrattoman mielen ajatusleikki on tietenkin logiikaltaan kestämätön: jos poistamme muistoja toisesta ihmisestä, poistamme samalla muistoja, jotka vaikuttavat suoraan siihen, mitä olemme tässä ja nyt.

Herää kysymys: jos muisto traumasta poistetaan, poistuuko trauma?

Gondryn elokuva tutkii Herin tapaan sitä, miten uusi teknologia muuttaa ihmisten tapaa kohdata toisiaan, rakastaa toisiaan. Yhdessä koetut asiat, muistot, tunteet ja ajatukset muuttuvat liikkuviksi ja häilyviksi, kun niihin voidaan kajota tietokoneohjelmilla. Tahrattomassa mielessä niitä voidaan poistaa vapaasti, Herissä niitä luodaan tyhjästä – Samantha voi ladata itseensä loputtomasti uusia kokemuksia.

Her boottaa lopulta järjestelmänsä ja aloittaa alusta, ihan pienimmistä ja yksinkertaisimmista asioista.

Tahraton mielikin tarjoaa päähenkilöilleen mahdollisuuden aloittaa alusta.

Molemmat vaativat, että opimme hyväksymään toisen epätäydellisyyden. Molempien taustalla lymyää myös usko johonkin pyhään – johonkin, jota emme voi tietokoneanalyyseillä ja virtapiikeillä koskaan tavoittaa. Molemmat sanovat, että aivoihin ja mieleen voivat tieteentekijämme kajota, mutta sydän/sielu on ikuinen mysteeri.

Voimme oppia luonnon salat, mutta emme voi hallita sitä.

Elokuvien ero on siinä, kuinka paljon ne luottavat päähenkilöihinsä. Tahraton mieli uskoo lopulta ihmisen kykyyn hallita omaa elämäänsä, tehdä oikeita päätöksiä ja oppia virheistään. Riittävän itsereflektion kautta voimme tehdä valintoja, jotka auttavat meitä eteenpäin. Tai näin ainakin minut ehdollistetaan Joelin ja Clementinen kohdalla uskomaan.

Herin maailma edellyttää ulkopuolisen ja kehittyneemmän tahon puuttumista asiaan. Ihminen ei pelasta itseään, vaan ylivertainen keinoäly päättää hylätä tämän ja palauttaa hänet aikaan ennen verkkolempeä. Ihminen itse seuraisi herkkumurusia kaninkoloon ikuisesti. Ja tulee luultavasti toistamaan saman virheen uudestaan ja uudestaan.

Hän ei päätä sulkea näyttöpäätettään, mutta kun se suljetaan hänen puolestaan, auringonlaskua ehtii taas ihailla.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s