Anton Vanha-Majamaa

Kesäkuussa katsoin 29 elokuvaa. Alla ne ovat järjestyksessä.

#88 Teuvo Tulio: Sensuela

Mestariteos. Meisterwerk. Masterpiece. Mästerverk. Mestharitheos. Ikuisuuden tehty, vuosien jälkeen lisäkohtauksilla viimeistelty ja englanninkielisestä alkuperäisversiosta suomenkieliseksi dubattu suomalaisen vientielokuvan tärkein floppi. Totaalisen nerokkuuden viimeistelee täysin puskista iskevä feministinen puheenvuoro.

#89 Aki Kaurismäki: Kauas pilvet karkaavat

Kati Outinen saa kenkää ravintolasta, aviomies Kari Väänänen menettää hetkeä myöhemmin työnsä sporakuskina. Lama, kaurismäkeläisen romanttinen ja ajaton Helsinki, hurmaavat näyttelijät ja dialogi pullollaan helmiä (joista iso osa Sakari Kuosmasen suusta).

#90 Aki Kaurismäki: Mies vailla menneisyyttä

Markku Peltolan päähenkilö mukiloidaan, seurauksena muistinmenetys. Hän muuttaa köyhään parakkiyhteisöön ja alkaa järjestää olemistaan uudestaan. Peruselementit ovat samat kuin edellä. Kati Outinen on romantiikan kohde. Sakari Kuosmanen on totaalisen huikea päähenkilön vuokraisäntänä. Yhteisökuvauksena raikas, ihmisten hyvyyteen uskova ja äärimmäisen humaani mestariteos.

#91 Richard Ayoade: The Double

Dostojevskin pienoisromaaniin perustuva elokuva valtaisan virkakoneiston nielemästä hajuttomasta ja mauttomasta toimistorotasta, jonka arki menee raiteiltaan, kun työpaikalle ilmaantuu kaiken osaava ja kaiken huomion keräävä kaksoisolento. Polanskin, joka oli tekstistä pitkään kiinnostunut, vaikutus näkyy selvästi, mutta Richard Ayoade (Submarine) tekee kokonaisuudesta visuaalisesti ainutkertaisen ja pääosin viihdyttävän. Välillä kikkailu toimii, välillä ei. Eisenberg on pääosassa ok, mutta hahmo ei ole lopulta kovinkaan kiinnostava. Ärsyttävä kylläkin. Ja kyllä, Dannyn cameoesiintyminen on totta.

#92 Akseli Tuomivaara: Korso

Lähiönuori pelaa koripalloa hylätyssä varastorakennuksessa, tekee pikkurötöksiä lähiökavereidensa kanssa ja haaveilee pääsystä New Yorkiin lähiökoriksen talent-kisoihin. Juice Huhtalan ”rosoinen käsivarakuvaus” ja aivan liian turvallinen käsikirjoitus vesittävät filmin, jolta toivoin paljon parempaa. Elokuvan suurin ansio on siinä, miten se esittää etnisyyteen ja maahanmuuttoon liittyvät kysymykset – tai oikeammin sivuuttaa ne. Mamu on tässä porvari, ”kantasuomalainen” taas heikompiosainen.

#93 Gleb Panfilov: V ogne broda net

Venäläisohjaajan ensimmäinen teatterilevityksen saanut elokuva on samalla ensimmäinen, jonka hän kuvasi yhdessä hurmaavan Inna Churikovan kanssa. Yritteliään ja lahjakkaan nuoren Tanyan kamppailua elintilasta vuoden 1917 Venäjän vallankumouksen keskellä seuraava elokuva tutkii erilaisten ideologioiden vaikutusta ihmisten välisiin suhteisiin tarkkakatseisesti. Tästä eteenpäin Panfilov teki jokaisen elokuvansa Churikovan kanssa.

#94 Charles Chaplin: The Bank

Sodankylän säestetyn mykkänäytöksen ensimmäinen lyhäri on Chaplinin ihan ensimmäisiä. Tässä hän on pankin siivooja, joka joutuu keskelle rikosta. Tilannekomiikan taju on vahva, mutta täyttä timanttia tämä ei vielä ole.

#95 Charles Chaplin: One A.M.

Yksi parhaista Chaplinin lyhäreistä. Poikamies tulee humalassa kotiin, ja koheltaa ansoja vilisevässä asunnossaan. Chaplinin fyysinen taituruus on uskomatonta katsottavaa, ja kompaktia asuintilaa hyödynnetään täydellisesti.

#96 Charles Chaplin: Behind the Screen

Kolmikon heikoin on ihan viihdyttävää koheltamista elokuvan lavasteissa.

#97 Pekka Lehto: Ulvilan murhamysteeri

Lehdon dokumentti ottaa vahvasti kantaa aikamme suurimpaan rikosmysteeriin. Tekotavaltaan elokuva on ainutlaatuinen, niin vahvasti se astuu rikostutkinnan alueelle ja esittää omia teesejään, sekä tekee nerokkailla leikkauksilla ja assosiaatioilla koko sotkua naurunalaiseksi. Elokuvan lopussa näytetty teaser tuo tapaukseen vielä ihan uuden tutkintapolun. Elokuva on paljon velkaa Errol Morrisin The Thin Blue Linelle. Molemmilla on sama agenda – osoittaa syyllinen syyttömäksi – ja molempia leimaa samanlainen esteettinen ajattelu. Musiikin elokuvaan säveltänyt Marko Nyberg (Husky Rescue) kertookin ottaneensa vaikutteita Philip Glassilta.

#98 Victor Sjöström: Berg-Ejvind och hans hustru

Sjöströmin pieni suuri mestariteos sijoittuu 1700-luvun Islantiin ja kertoo köyhyydessään epätoivoiseen rikokseen sortuvan, saaren karuun luontoon lakia pakenevan Ejvindin tarinan. Sjöström on pääosassa ilmeikäs, ja vielä ilmeikkäämpi on elokuvan tekninen toteutus. Sodankylässä näytetty, upeasti filmille restauroitu kopio tuo Julius Jaenzonin kameratyöskentelyn ja henkeäsalpaavat lavasteet esiin ainutlaatuisella tavalla. Kauniiden kuvien tulva vie paikoin pääosan itse tarinalta, mutta se ei haittaa. Matti Bye Ensemble säestää näytöksen timanttisesti.

#99 Ingmar Bergman: Smultronstället

Vanhoilla päivillään ehkä tärkeimmän roolinsa näyttelevä Sjöström hurmaa tohtori Isak Borgina eräänlaisessa road moviessa. Päähenkilö aprikoi nuoruutensa valintoja, muistelee hetkiä suvun huvilalla ja tulee kasvotusten oman olemisensa onttouden kanssa. Näyttelijät ovat kautta linjan erinomaisia: Gunnar Björnstrand isänsä nihilistisenä poikana, Ingrid Thulin näiden kahden toivottoman miehen välillä liikkuvana sivustakatsojana, Bibi Andersson matkalta kyytiin tarttuvana suorapuheisena peppipitkätossuna.

#100 Olivier Assayas: Fin août, début septembre

Assayasin kuuteen episodiin jaettu varhaiskauden filmi on epätasainen; paikoin hurmaava, usein turhauttava. Nuoret pariisilaiset tempoilevat ees taas rakkauden ja kuoleman äärellä. X-sukupolven ongelmat ovat pieniä, ja niistä puhutaan paljon. Kohtaukset tuntuvat raaoilta ja harjoittelemattomilta, mitä ne tosiasiassa ovatkin. Kamera keinuu spontaanin oloisesti hahmojen ympärillä. Toisiinsa satunnaisesti nivoutuvista tarinoista poimitaan segmenttejä. Kuva pimenee välillä kesken kohtauksen, jopa kesken lauseen. Kaikkea ei kerrota.

#101 Pawel Pawlikowski: Ida

Puolalaisohjaajan jähmeä mustavalkoelokuva nunnaluostarissa elävästä nuoresta nimihenkilöstä, joka lähtee tätinsä kanssa etsimään natsien surmaamien vanhempiensa hautaa. Holokaustin raskasta historiallista painolastia purkava, 1960-luvun Puolaan sijoittuva elokuva pui samaan aikaan katolisen kirkon roolia sodanjälkeisessä maailmassa, ja sen vaikutusta yksilöön. Päähenkilön väistämätön vapautuminen vapauttaa herkullisella tavalla myös siihen asti staattisena pysyneen kameran.

#102 Olivier Assayas: Clouds of Sils Maria

Assayasin huimaavassa uutuudessa 40-vuotias näyttelijä (Juliette Binoche) joutuu työstämään ikääntymistään ja uutta positiotaan filmin ja teatterin maailmassa. Hän lupautuu mukaan samaan näytelmään, joka 20 vuotta sitten nosti hänet kuuluisuuteen. Nuoren neitsyen sijaan hän näyttelee nyt tätä pyörittävää puumaa. Omaa asemaansa protagonisti peilaa nuoren assistenttinsa (Kristen Stewart) kautta. Kun kaksikko työstää näytelmän vuorosanoja vuoristomökillä, muodostaa dialogi herkullisia paralleeleja kaksikon väliseen suhteeseen. Välillä täytyy tarkistaa, onko assistentilla yhä kirja kädessä, vai puhutaanko nyt ”ihan oikeasti”. Assayas on löytänyt oman tyylinsä ja uskaltaa sen puitteissa kokeilla. Tyylin- ja temmonvaihtelut ovat suvereeneja ja perusteltuja. Dialogi timanttista. Näyttelijät täydellisiä. Jopa Stewart.

#103 J. Jackie Baier: Julia

Puolasta nuorena Saksaan muuttaneen Julian (ent. Jaroslaw) arkea Berliinin kaduilla ja pornoteatterin seksikammioissa seuraava dokumentti on kylmäävä. Päähenkilö elää teesinsä ”ei riskejä, ei shampanjaa” mukaisesti, mutta riskit eivät ole valinta, vaan käytännön pakko. 50 markalla liettualaiselle parittajalle myyty protagonisti on koukussa heroiiniin ja rahallisesti riippuvainen suihinotoista. Kuuden vuoden ajan kuvattu elokuva näyttää prostituoidun arjen kaunistelematta. Kaikki on dokumentissa rumaa, likaista kipeää.

#104 Bas Devos: Violet

Hollantilaisen kuvataiteilijan Bas Devosin Violet on pitkäksi ohjausdebyytiksi poikkeuksellisen hallittu ja täydellinen, vaihtoehtoista Gus Van Santia (Paranoid Park!) muistuttava. Kamera vuoroin vie lähemmäs, vuoroin irtaannuttaa katsojaa päähenkilöstä, joka todistaa ystävänsä kuoleman aution kauppakeskuksen käytävällä. Keskiössä on katsominen tekona ja tapahtumana. Kuolema nähdään etäältä, vartijan monitorin kautta. Koko sitä seuraava elokuva on yritystä päästä sisään tapahtuneesta traumatisoituneen hahmon kokemusmaailmaan. Yritys on tuomittu epäonnistumaan.

#105 Rodrigo Sorogoyen: Stockholm

Richard Linklaterin Rakkautta ennen -sarjasta muistuttava espanjalaiselokuva on puhelias ja paikoin viihdyttävä. Kahdesta näytöksestä ensimmäinen on heikompi: Javier Pereiran suulas naistenmies kohtaa bileissä nuoren ja hillityn Aura Garridon, ja ryhtyy hännystelemään tätä. Pitkällinen vokottelu on tympeää seurattavaa, mutta jälkimmäinen puolisko puhkoo siihen onneksi reikiä ja muuttaa asetelman mielenkiintoiseksi. Miehen ja naisen rooleja ja seksiin liittyviä kaksinaismoralismeja käsittelevä, yleisörahoituksen turvin valmistunut draama on noussut kotimaassaan pieneksi kulttiklassikoksi. On helppo nähdä, miksi.

#106 Jean-Luc Godard: La Paresse

Godardin lyhäri on osa seitsemää kuolemansyntiä käsittelevää Les sept péchés capitaux -kokonaisuutta. Eddie Constantine on loputtoman laiska pukumies, joka noukkii kyytiinsä Nicole Mirelin. He päätyvät jälkimmäisen asuntoon. Constantine ei jaksa edes tulla Mirelin seuraksi kylpyyn, sillä vaatteiden laittaminen takaisin ylle olisi ylitsepääsemätön haaste.

#107 Jean-Luc Godard: Alphaville, une étrange aventure de Lemmy Caution

Eddie Constantinen juro ja vähänpuheinen salainen agentti lähetetään Alphavillen kaukaiseen avaruuskaupunkiin ratkaisemaan rikosta ja vapauttamaan kaupunkia hirmuhallinnolta. Elokuva onnistuu olemaan samanaikainen pastissi film noirista, etsiväelokuvista, tieteisfiktiosta ja poliittisesta satiirista. Constantine näyttelee itselleen tuttua roolia – Lemmy Caution oli pääosassa myös sarjassa 1950-luvulla tehtyjä hömppäelokuvia, joissa yhdysvaltalainen agentti ratkoo rötöksiä ulkomailla.

#108 Edgar Wright: Hot Fuzz

Poliisisarjoja ja -elokuvia vastaanpanemattomalla vimmalla parodioiva, alusta loppuun hauska ja ylimmällä vaihteella paahtava Hot Fuzz on Wrightin, Simon Peggin ja Nick Frostin yhteistöiden kirkkain helmi. Lontoon poliisivoimista ”liian hyvänä” maaseudulle siirretty Nicholas Angel (Pegg) päätyy metsästämään sarjamurhaajaa mukana koheltavan poliisipäällikön pojan, Danny Buttermanin (Frost) kanssa. Sivuosissa Martin Freeman, Steve Coogan, Bill Nighy, Jim Broadbent ja ketähän nyt vielä.

#109 Stanley Kubrick: Dr. Strangelove

Kolmoisroolin tekevä Peter Sellers loistaa Kubrickin nerokkaassa poliittisessa satiirissa. Järkensä menettänyt kenraali tilaa ohjusiskun Neuvostoliittoihin, raukka presidentti (Sellers) apureineen (mm. Sellers & Sellers) joutuu hoitamaan jälkipyykin.

#110 Edgar Wright: The World’s End

Wright-Pegg-Frost-kolmikon heikoin. Puuduttava äijäfarssi, jossa keski-ikään ehättäneet ”dudet” haikailevat nuoruuttaan ja koheltavat pienessä brittikylässä, jonka muukalaiset ovat vallanneet. Sci-fi-elementit tuovat elokuvaan vauhtia, mutta gagien laatua ne eivät kohenna.

#111 Michael Bay: Pain & Gain

Bayn överi muskeliporno on Spring Breakersin lobotomoitu, steroideilla täyteen pumpattu äpäräveli. Bay tekee tyhmää elokuvaa tyhmälle yleisölle kenties paremmin kuin kukaan muu. Pain & Gain on elokuva, jota voisi purkaa gradun mittaisesti, mutta josta ei voi millään tasolla pitää. Hirvittävä, iljettävä, seksistinen, misogynistinen ja rikollisen huono Hollywood-oksetus.

#112 Paul Feig: Bridesmaids

Bechdelin testin läpäiseviä amerikkalaisia komedioita etsiessäni päädyin katsomaan uudestaan yhden 2000-luvun hauskimmista elokuvista. Kristen Wiig on nero, ja vaikkei elokuva ole aivan niin anarkistinen kuin mitä toivoisin, näyttää se aika hyvin, mihin kaikkeen naishahmoja komedian saralla voisi käyttää.

#113 Jason Moore: Pitch Perfect

Täysin tyhjänpäiväinen college-komedia a cappella -kuoroista on kuin kevytversio Gleestä. Vähän liian vanhat näyttelijät (Anna Kendrick 27, Brittany Snow 26, Anna Camp 30) kilpaavat kuorokisan voitosta, nahistelevat ja rakastuvat. Hauskat hetket ovat vähissä, ja eritoten (myös kahdessa edellisessä elokuvassa esiintyneen!) Rebel Wilsonin ”juttu” alkaa ärsyttää ja pahasti. Melissa McCarthy on vallannut ”ison naisen” tontin paljon tehokkaammin.

#114 Alain Guiraudie: L’inconnu du lac

Guiraudien elokuva on herkkä, kätkettyä kiimaa uhkuva kuvaus pienestä cruising-yhteisöstä, jonka seesteistä pintaa tahrii murha. Päähenkilö Franck todistaa tapahtuman, muttei mene poliisille, vaan sukeltaa surmaajan pöksyihin. Michel (tappaja) on saatava. Ilman kortsua. Rantaa kehystävässä metsäkaistaleessa naidaan vapaasti. Kuolemaa tutkiva etsivät ihmettelee, kun järvestä naarattu ruumis ei karkota homoja. ”Ettekö te välitä kenestäkään? Edes itsestänne?” Kun homot on ensin sysätty sivilisaation laitamille, onko ihme, jos yksi kuolema ei saa heitä luopumaan tilastaan?

#115 Jason Bateman: Bad Words

Ahkeran Jason Batemanin olisi toivonut valitsevan debyyttiohjauksekseen jotain vähän kunnianhimoisempaa. Nelikymppisenä valtakunnalliseen tavauskilpailuun osallistuvasta katkerasta kusipäästä kertova Bad Words on pieni, ihan sympaattinen kasvutarina, mutta mitään erityistä sillä ei ole tarjota. Tällaista puoliunettavaa indiekomediaa Yhdysvalloista tulee viikoittain, ja se jää ihan syystä pienen jenkkiyleisön huviksi.

#116 Spike Jonze: Her

Täysin uskottavan tulevaisuusskenaarion kautta rakkauden, läheisyyden, seksin ja uskollisuuden teemoja käsittelevä elokuva on poikkeuksellisen intiimi. Jonzella on ainutlaatuinen kyky sukeltaa aivan hahmojensa iholle silloinkin, kun elokuvan maailma on vähän psykedeelinen tieteisvisio. Joaquin Phoenixin päähenkilö rakastuu keinoälyyn (Scarlett Johansson), jolla on tarve kehittää itsestään ihmisenkaltaista – ja sitten jotain vielä kehittyneempää. Tahrattoman mielen jälkeen en muista toista amerikkalaista romanttista draamaa, joka koskettaisi yhtä salakavalasti, vaikka juonta voisikin joku kutsua pölhöksi.