Anton Vanha-Majamaa

Toukokuussa katsoin seuraavat elokuvat.

#77 Alex Proyas: Crow

Kulttisuosio on helppo ymmärtää ilman Leen traagista kuolemaakin. The Curen musiikkivideolta näyttävä elokuva on vauhdikas ja juustoinen, viihdyttävä ja totaalisen mauton. Leellä on läsnäoloa, mutta kummoinen tulkitsija hän ei ole. Estetiikka on b-luokan timburtonia.

#78 Adam Yauch: Fight for Your Right Revisited

Seth Rogenin, Elijah Woodin ja Danny McBriden näyttelemä Beastie Boys murtautuu viinakauppaan ja rellestää New Yorkin kaduilla Adam Yauchin ohjaamassa hupaisassa lyhärissä. Tolkuton määrä cameo-rooleja, kosolti hauskoja hidastuksia ja aivan liian vähän räppiä.

#79 Gareth Edwards: Godzilla

Hirvittävän isolla rahalla tehty tuhoelokuva palaa Roland Emmerichin epäonnistuneen, mutta muistoissani rakkaan hirviöelokuvan jälkeen saagan alkulähteille. Kaupungin toisensa perään tuhoava kaksituntinen hukkaa tylsät hahmonsa ja keskittyy paikoin virkeästi ohjattuun kaaospornoon. Lopputulos suitsuttaa niin räikeästi Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa, että se tuntuu jo piikittelyltä. Edwardsin debyytti Monsters (2010) vakuutti lähinnä sillä, miten pienellä budjetilla oli saatu aikaan valtavia asioita. Tässä budjetti on rajaton ja kekseliäisyyttä ei tarvita.

#80 Destin Daniel Cretton: Short Term 12

Sympaattinen indiedraama nuorten huostaanottokodista. Vastuutehtävissä toimiva hoitaja (Brie Larson) työstää omaa elämäänsä, ja etäännyttää itseään parisuhteesta keskittymällä kodin asukkaisiin. Heidät kuvataan samalla viivalla, turhia mehustelematta. Ohjaaja teki aiheesta v. 2008 samannimisen lyhytelokuvan. Debyyttipitkä I Am Not a Hipster sai huomiota Sundancessa. Tämä aloitti kierroksensa SXSW:stä ja on kahminut festaripalkintoja siitä lähtien.

#81 John Hughes: Weird Science

Heikoin näkemäni Hughes. Periaatteessa tässä on ainekset hyvään hassutteluun, ja sitä Weird Science sinänsä onkin. Ongelma on, ettei muita tasoja ole. Ferris Bueller on mestariteos, koska se saa nyyhkimään Cameronille. Breakfast Club, koska käsittelee lukiomaailman klikkejä ja ystävystymisen vaikeaa taitoa niin kauniisti. Weird Sciencessa on kuitenkin vain kaksi kiimaista teiniä ja tietokoneella loihdittu povipommi. Ja sivuosissa huonohampaiset Bill Paxton ja Robert Downey (Jr.).

#82 Stephen Herek: Bill & Ted’s Excellent Adventure

Hillitön lähtöasetelma, totaalisen meemiytynyt Keanu Reeves tai edes George Carlin eivät pelasta hömppäkomediaa, jonka naurut ovat vähissä. Kasari-sci-fin kitsch on toki ihanaa, samoin kuin päähenkilöiden hevi-intoilu. Jatko-osaa en taida uskaltaa edes vilkaista.

#83 Lars von Trier: Nymphomaniac

Uudelleenkatselu. Trier eliminoi vedenpitävät selitykset päähenkilön toiminnalle yksi kerrallaan. Se ei esitä naisen (hyper)seksuaalisuudesta yhtä kantavaa teesiä, vaan ehdottaa kymmentä erilaista – ja kumoaa niistä sitten jokaisen. Se huitoo keskisormeaan jokaiselle, joka yrittää järkeistää elokuvan tapahtumia, jokaiselle, joka paheksuu niitä, ja jokaiselle, joka väittää ne ymmärtävänsä. Yksi tulkinta on, että naisen täytyy olla vahva pärjätäkseen. Vahvuus tarkoittaa etääntymistä omista tunteista ja omasta kehosta. Joen traagisuus on hänen kyvyttömyydessään katsoa itseään oman ruumiinsa ulkopuolelta. Hän leimaa itsensä nymfomaaniksi ja syntiseksi, vaikka ei tunne niitä järjestelmiä, joista hän nämä sanat poimii. Kuten Seligman ihmettelee: miksi kukaan poimisi kirkon opeista ainoastaan sen ikävimmän, synnin käsitteen? Nymphomaniacin voi lukea patriarkaalisen ja kaksinaismoralistisen yhteiskunnan kritiikkinä. Se kysyy, kuinka erilainen Joen tarina olisi, jos päähenkilö olisi mies. On tylsää silti ajatella, että Trierin ajattelu typistyisi näin alkeelliseen probleemiin. Lopun yhteiskunnallinen puheenvuoro onkin onneksi niin banaali, että se vapauttaa katsojan lopullisesti vastuusta. Tätäkään selitystä ei tarvitse niellä.

#84 James Franco: As I Lay Dying

James Francon röyhkeä filmatisointi Faulknerin klassikosta, joka etenee tajunnanvirtana. Kukin matkalainen pääsee vuorotellen ääneen. Eniten puhuu Tim Blake Nelsonin oivasti esittämä hampaaton isä Anse. Ohjaaja valitsee itselleen herkkyytensä hulluuden partaalle vievän Darlin roolin. Siinä hän pystyy olemaan vuoroin sympaattinen, vuoroin maaninen. Tähän jakoon Francon koko tähtikuva perustuu. Jaetun kuvan, hidastusten ja jatkuvien voice-overien kaltaiset kikat toimivat välillä, korostaen sitä, miten yksin jokainen hahmoista tahollaan on, ja kuinka matka rikkoo jokaista omalla tavallaan. Parhaimmillaan kuvan ja äänen risteämät ovat velkaa Terrence Malickille, huonoimmillaan ne tuntuvat kikkailulta, jota syntyy paineiden alla. Kokonaisuus haiskahtaa egoprojektilta, mutta toisaalta Francon innostus pohjatekstiä kohtaan on tarttuvaa.

#85 Roman Polanski: La Vénus à la fourrure

Polanskin omaelämäkerrallinen, kutkuttava, monitasoinen ja -tulkintainen filmatisointi David Ivesin näytelmästä osuu nappiin. Ihan hirveästi alluusioita Polanskin omaan elämään, historiaan ja julkisuuskuvaan. Mathieu Amalric on myös stailattu muistuttamaan 1970-luvun Polanskia täydellisesti. Kun korkokengät lopussa tulevat jalkaan, ei viittaus Vuokralaiseen voisi olla selkeämpi. Ohjaajan real life -vaimo Seigner näyttelee elämänsä roolin femme fatalena, joka on Polanskin filmografian kamalimpia.

#86 François Ozon: Jeune & jolie

Nuoren päähenkilönsä seksuaalista heräämistä seuraava elokuva on Ozonin parhaita. Marine Vacth tekee hurmaavan valkokangasdebyytin 17-vuotiaana Isabellena, joka pian neitsyytensä menetettyään alkaa myydä seksiä varakkaille miehille. Tapojensa mukaisesti Ozon ei saa tiristettyä asetelmasta ihan kaikkea irti, mutta herkullinen tunnelma ja enigmaattinen päähenkilö viehättävät. Moralisointi jätetään katsojan vastuulle, mikä on ehdottoman oikea ratkaisu.

#87 Christopher Landon: Paranormal Activity: The Marked Ones

Sarjan viides, spin-offiksi virallisesti nimetty osa on suunnattu Yhdysvaltojen valtavalle nuorelle latinoyleisölle. Se ei tee mitään näkyvästi edeltäjiään huonommin, mutta ehkä ärsyttävien hahmojensa vuoksi sitä on todella vaikea seurata. Perinteistä säikyttelyä tunnelmoinnin edelle arvostava elokuva on meluisa ja välitön. Se aliarvioi isoa osaa yleisöstään, mutta tämä ei tunnu haittaavan. Viiden miljoonan dollarin budjettinsa se nettosi lippuluukuilla takaisin 17-kertaisesti.