..enkä viittaa nyt ainoastaan tähän kouluun, jossa me talkoolaiset asumme. Peter von Baghin isännöimän elokuvajuhlan kantama soihtu on filmi sellaisena artefaktina, jonka arvoa on vaalittava. Käytännössä jokainen von Baghin alustama näytös on samalla puheenvuoro alkuperäisten filmiprinttien puolesta.
Puheisiin filmin taiasta on helppo yhtyä silloin, kun isossa teltassa esitetään Victor Sjöströmin vuoden 1918 Vuori-Ejvind ja hänen vaimonsa huimaavan kauniina, filmille restauroituna versiona ja Matti Bye Ensemblen säestämänä. Tai kun samassa paikassa päivää aiemmin esitetään kolme Chaplinin varhaista lyhytelokuvaa jo virttyneeltä, käytössä kuluneelta Elokuva-arkiston filmikopiolta, Cleaning Womenin soittaessa.
Näiden elokuvien kauneus pohjaa siihen, että niiden kuvassa on roskia, ja että kuva väräjää, välkkyy ja haparoi. Se on filmille mekaanisesti taltioitua kuvaa. Tässä yhteydessä elokuva on artefakti: jotakin, jota täytyy voida koskea, jotakin haptista ja konkreettisesti olemassaolevaa. Nämä teokset ovat eittämättä myös jossain sen epämääräisen rajan takana, jossa elokuvat ovat paitsi elokuvia, myös rullalle kerättyjä fyysisiä muistelmia menneestä ajasta.
Sunnuntain aamukeskustelussa Aki Kaurismäen kanssa von Bagh kertoo, kuinka ”digitaalisuus on sitä, että elokuva tapetaan silmiemme edessä.” Näkökulma edustaa kaavoihinsa kangistunutta (ja juuri siksi niin tärkeää) festivaalia täydellisesti. Von Bagh ei tietenkään kiistä, etteikö elokuvalla olisi muitakin arvoja kuin materiaalinen, mutta hän pitää sitä tässä ajassa ensiarvoisen tärkeänä ja vaalittavana.
Konservatiivinen näkemys vanhan formaatin ylivertaisuudesta ei toki ole uusi. Sama on toistunut elokuvan (kirjat), äänielokuvan (mykkäfilmi), ja VHS:n (filmi) kohdalla. Vanha nähdään totuttuna, totuttu pyhänä; uusi jonakin, joka rikkoo pyhyyden. Kun 20 vuoden päästä striimaus on kaiken lähtökohta, blu-rayt tuntuvat nostalgisilta. Silloin kiitellään sitä, että joku vielä vaivautuu työntämään fyysisen laserkiekon soittimeen.
Sodankylän elokuvajuhlissa on paljon kyse menneiden muistelusta. Näytettävistä filmeistä suuri osa on sen ikäisiä, että ne kytkeytyvät aina jonkun lapsuuteen tai nuoruuteen. Nostalgialla on mieletön rooli elokuvakokemuksessa, ja siihen filmiobsessio sopii hyvin. Festivaali halutaan pitää irrallaan digitaalisuudesta jopa siinä määrin, ettei lippuja voi vuonna 2014:kaan ostaa pankkikortilla. Kaljateltassa Electron kyllä käy.
Vanhan teknologian jalustalle nostaminen on tietenkin elitististä. Se on tapa sanoa nuoremmalle sukupolvelle, että tämä kuluttaa elokuvaa väärin. Että jos ainut vaihtoehto nähdä Casablanca, Nykyaika tai Vuori-Ejvind ja hänen vaimonsa on sen digitaalinen kopio, kannattaisi tämä suosiolla skipata. ”Kuolleessa kuvassa” ei voi kyteä samanlaista emotionaalista latausta kuin analogisessa filmissä.
Argumenttia uuden sukupolven sivistymättömyydestä tukevat aamukeskustelussa anekdootit elokuvakoulusta, jossa tunnetaan nykyään ainoastaan Tähtien sodat ja Spede. Mietin, missä tällainen elokuvakoulu oikein on? Mietin myös: jos Lucasin ja Pasasen sijaan tunnettaisiin ainoastaan Hawks ja Godard, pitäisivätkö puhujat nuorta polvea yhtä sivistymättömänä?
Tietenkin valitsen filmille kuvatun elokuvan filmiversion aina, kun se on mahdollista. Yleensä se ei ole. Kiellän kokemukseni Citizen Kanesta olevan tippaakaan vähempiarvoinen vain siksi, että näin sen ensi kerran DVD:ltä. Nautin myös täysin sydämin niistä uusista näkökulmista, tekemisen mahdollisuuksista ja katselun konteksteista, joita digitaalisuus tarjoaa.
Vuori-Ejvind ja hänen vaimonsa löytyy muuten YouTubesta englanninkielisenä versiona. Tässä linkki.
Anton Vanha-Majamaa 
Vastaa