Elokuvapäiväkirja: huhtikuu

nigde015tk2
Gregg Araki: Nowhere (1997)

Huhtikuussa katsoin nämä elokuvat. Lisäksi olen muuten kevään aikana katsonut mm. Top of the Laken, True Detectiven sekä viisi kautta Mad Meniä.

#60 Kimberly Peirce: Carrie

Boys Don’t Cry -ohjaajan remake oikoo mutkia. Se tekee Carriesta helpommin lähestyttävän sekä elokuvana että hahmona. Päivitys vie huomiota äidin uskonnollisesta fanatismista enemmän tämän ja tyttären väliseen suhteeseen. Carrien seksuaalisen heräämisen sijaan enemmän korostuu lukion klikkidynamiikka ja väistämätön nöyryytys. Käsikirjoituksen on sanottu olevan De Palmaa uskollisempi pohjatekstille, mutta tämä näkyy enemmän painotuksissa kuin rakenteessa. Peircen näkemys on helpompi, viihdyttävämpi ja vähemmän häiritsevä. Enemmän lukiodraamaa, vähemmän kauhua.

#61 David Wnendt: Feuchtgebiete (Wetlands – Kosteikkoja)

Hurmaavan raikas ja totaalisen ällöttävä nuorisokuvaus tarttuu pitkään riviin tabuaiheita ja veistää niistä hauskan, visuaalisesti vetävän tripin. Muoto mukailee romanttisen komedian peruskoodistoa, mutta sävy liikkuu törkeydessään ihan uudella tasolla. Carla Juri heittäytyy täysillä haastavaan pääosaan ja on totaalisen ihana. Elokuvan raflaavuus tulee siitä, että päähenkilö on nainen. Mieshahmoilla vastaavaa on teinikomedian piirissä puuhattu jo vuosikymmeniä. Toivottavasti tämä hiljalleen muuttuu.

#62 Michael Herz, Lloyd Kaufman: The Toxic Avenger

Kulttilegenda Kaufmanin tunnetuin teos on oikeasti aika hauska ja nokkela pienen budjetin supersankarikuvaus. Sen turhautuminen aikansa kauneus- ja elämäntapaihanteisiin sekä Yhdysvaltojen egoistiseen hälläväliä-politiikkaan purkautuu värikkääksi, oivasti huvittavaksi splatterkomediaksi. Kulttiklassikkoutta ei tarvitse ihmetellä, vaikka nyt nähdystä filmikopiosta olikin kotimaiseen tapaan saksittu ilmeisen monia huippuhetkiä pois.

#63 Joon-ho Bong: Snowpiercer

Hölmöstä The Hostista kimmokkeensa saaneen Bongin ensimmäinen englanninkielinen ohjaus on tiivis, kuviltaan useimmiten tyylikäs ja taiten kerrottu dystopia. Juna eri vaunuineen on tehokas allegoria yhteiskunnasta, joka pysyy kasassa luokkajaottelun voimin. Korealainen ohjaaja tuo tieteiselokuvaan kaivattua absurdia huumoria, sekä hieman tarpeettoman pitkään jatkuvia tappelukohtauksia. Monitulkintainen lopetus jää mieleen.

#64 Marina de Van: Dark Touch

Kertomus kaltoin kohdellusta nuoresta tytöstä (Ronan Keatingin tytär Missy!), joka löytää sisältään tahi ympäriltään mystisiä voimia, on alkuasetelmaltaan kiehtova. Käsikirjoitus ei vaan oikein etene mihinkään: menneisyyden traumat ja epäonnekkaat uudet kohtaamiset toistuvat sarjana aina mitäänsanomattomaan loppuun asti. Pakolliset kauhuelementit herätellään epäuskottavilla virikkeillä: vauvaikäisen veljensä kuolemaa vierestä todistaneelle tytölle ei esimerkiksi ehkä kannata antaa vauvanukkea leikkikaveriksi.

#65 Olivier Beguin: Chimères

Sveitsiläinen elokuva on harvinaisuus, kauhu- varsinkin. Valitettavasti Beguinin esikoispitkä ei vakuuta oikein millään osa-alueella. Romaniaan tyttöystävänsä kanssa matkustava Alex joutuu onnettomuuteen, ja vakuuttuu, että on sairaalassa saanut itseensä vampyyriverta. Päähenkilön luisuminen hulluuteen muodostaa ensimmäisen juonilangan. Toiseksi nousee viereltä prosessia seuraavan Livian rakkaus, joka lopulta saa tämänkin sortumaan epätoivoisiin tekoihin. Visuaalisesti halvan oloinen, dramaturgialtaan kökkö ja käsikirjoitukseltaan ontto elokuva ei koskaan saa kierroksia raskaisiin aiheisiinsa.

#66 Daniel Haller: The Dunwich Horror

H.P. Lovecraftin kauhukertomukseen perustuva elokuva on yllättävän komea. Dean Stockwell (jonka hahmoa James Francon pitäisi uusintaversiossa joskus esittää!) on ihanan hämy huonomaineisen Whateleyn perheen vesana, joka yrittää manata pahuuden voimia. Samalla hän viettelee valtavan permanentin alla kiemurtelevaa Sandra Deetä. Les Baxterin musiikit, eritoten alkutekstien tunnussävelmä, ovat unohtumattomia. Efektit komeita negatiiviotoksista POV-kohtauksiin.

#67 Kim Ki-duk: Moebius

Kulttiohjaajan pieni mykkä digitaalisesti kuvattu uutuus on todella hyvä. Äiti saa isän kiinni pettämisestä, ja yrittää kostoksi leikata irti tämän peniksen. Kun isä vastustelee, äiti päättää kostaa pojalleen. Kamalat väkivaltateot puhkovat kertomusta seksuaalisuudesta ja tukahdutetuista haluista. Elokuvan maailmassa tehdään paljon julmia asioita ja kärsitään niistä. Dialogittomuus korostaa mahdottomuutta käsitellä tabuaiheita.

#68 21 Phil Lord, Christopher Miller: 21 Jump Street

1980-luvun tv-sarjasta tehty Hollywood-komedia on yllättävänkin hauska. Kahden eri sukupolven koulukonventioiden eroista revitään hyvää huumoria, ja eritoten Channing Tatum yllättää itselleen täydellisesti sopivassa roolissa. Turhaksi juoksenteluksihan tämä tietenkin eskaloituu, eivätkä varsinkaan seksistisemmät läpät osu omalla mittarillani maalipuihinkaan, mutta viihdyin.

#69 Antti Heikki Pesonen: Sano kiitos ja tanssi

Korsoteoria-ohjaajan samana vuonna (2012) valmistunut lyhytelokuva on napakasti kirjoitettu ja näytelty komedia lihanpakkaamolle työkkärin lähettämästä haluttomasta työnhakijasta, ja työnantajasta, joka ei ole tyytyväinen elämäänsä. Odotukset Pesosen loppuvuodeksi kaavailtua Päin seinää -elokuvaa kohtaan ovat melko korkealla.

#69 Jay Roach: The Campaign

Herttisen yhdentekevä, presidentinvaaleihin ajoitettu komedia yrittää ratsastaa Zach Galifianakisin tuolloin kovalla nousukiidolla sekä Will Ferrellin vuosikausia tekemällä George W. Bush -schtickillä. Ei kanna. Yksi tai kaksi hauskaa lohkaisua eivät riitä, kun muuten elokuvan ”poliittinen satiiri” on pienimmällä yhteisellä nimittäjällä naureskelua.

#70 Marc Webb: The Amazing Spider-Man 2

Ihmiskuvaltaan kyyninen, käsikirjoitukseltaan sekava ja henkilöohjaukseltaan täysin luokaton jatko-osa parin vuoden takaiselle rebootille on vuoden turhimpia ensi-iltoja. Viisi elokuvaa kahteentoista vuoteen on aika paljon, kun Peter Parkerin / Hämähäkkimiehen hahmoon ei mitenkään saada ladattua samanlaista voimaa kuin vaikkapa Batmaniin. Andrew Garfield on pääosassa hirvittävä nulikka, Emma Stone yrittää säilyttää kunniansa rippeet Gwen Stacyn epäkiitollisessa osassa. Pahikset tulevat ja menevät. Missään ei ole mitään mieltä. Yäk.

#71 Víctor Erice: El espíritu de la colmena (Mehiläispesän henki)

Vastikään päättyneen Espanjan sisällissodan jättämiä raunioita kairataan pienen tytön kautta. Pikkukylän Ana (suurenmoinen Ana Torrent) näkee valkokankaalta Frankensteinin hirviön, ja alkaa tämän myyttisen hahmon kautta sovittaa mennyttä ja nykyisyyttä aloilleen. Isosisko osoittaa autiossa ladossa asuvan hengen, joka paljastaa itsensä vain tietyille ihmisille. Anan henkilökohtainen seikkailu nivoutuu maan historiaan tavalla, joka jättää sanattomaksi. Ericen debyyttiohjaus on poikkeuksellisen kaunis ja herkkä.

#72 John Badham: Wargames (Sotaleikit)

Matthew Broderick näyttelee toisessa valkokangasroolissaan nuorta tietokonenörttiä, joka hakkeroi itsensä Yhdysvaltain puolustusjärjestelmään ja tulee vahingossa käynnistäneeksi prosessin, joka voisi johtaa kolmanteen maailmansotaan. Elokuvassa virtaavat samaan aikaan Kylmän sodan ydinsotapelot, ahdistus nopeasti kehittyvästä teknologiasta sekä yleisempi pohdinta ihmisen perusluonteesta. Perusteesi on kyyninen: ihmiskunta on tuhoontuomittu, kaikki loppua edeltävä on vain peliä. Kaikesta vastuussa olevan tietokoneen nimi on muuten WOPR (”whopper”).

#73 Gregg Araki: Nowhere

Kaikki 1990-luvun kuvallisuuteen liittyvät kliseet yhdessä, mahdottoman siistissä ja eroottisesti kutkuttavassa paketissa. Vähän Arakille ominaisia sci-fi-elementtejä ja rutkasti miesten välisiä jännitteitä. Kaunis ja pelokas painajainen. Vastaansanomaton matka, joka ei nimensä mukaisesti etene mihinkään. Puhdasta pintaa, mutta tuo pinta pullollaan sisältöjä. Ja tietenkin jättihyönteisiä.

#74 Harmony Korine: Trash Humpers

Joukko elokuvantekijöitä pukeutuu vanhuksiksi ja aiheuttaa pahennusta pölyttyneessä amerikkalaisessa suburbiassa. Jekut ovat lonkkavaivaisten Jackassia: rikotaan televisioita, örvelletään ja nussitaan puita, pensaita ja roskasäiliöitä. Korine nostaa jalustalle VHS-nauhoitteen, jota useimmat pitäisivät roskana, ja pakottaa kohtaamaan sen elokuvana. Lopputulos on tuskallinen ja tarpeellinen oodi taiteelliselle ja yhteiskunnalliselle vapaudelle.

#75 Agnès Varda: Les fiancés du pont Mac Donald ou (Méfiez-vous des lunettes noires)

Huikean sympaattinen, Buster Keatonille kunniaa tekevä lyhytelokuva, jossa heinähattuun pukeutunut, aurinkolasit taskuunsa jättänyt Jean-Luc Godard rakastaa pehkohiuksista Anna Karinaa.

#76 Anne Aghion: My Neighbor, My Killer

Ruandan kansanmurha jätti vankiloihin virumaan sata tuhatta oikeudenkäyntiä odottavaa väärintekijää. Valtion, jonka vahvuudesta on yhtäkkiä hävinnyt valtava osa, on kaikin keinoin päästävä jaloilleen. Siispä lanseerataan kyläroviot, joilla kansanmurhasta syytetyille jaetaan kyläneuvoston toimesta tuomiot. Aghionin dokumentti seuraa näitä oikeudenkäyntejä ja kuvaa sitä käsittämätöntä mustaa aukkoa, joka söi niin monelta sukupolvelta mielen, ja josta vasta nyt aletaan saada otetta.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s