Night Visions Back to Basics on paras tapa viettää yönsä

The-Room

Tänään alkaa omalta osaltanit Night Visions -urakka. Parin päivän aikana aion nähdä tasan 10 elokuvaa. Enempään en pysty, koska luppoajan istun Bio Rexin lippukassalla myymässä pilettejä muille.

Night Visionsilla on aina ollut erityinen paikka sydämessäni – eritoten tällä keväisellä Back to Basicsilla (syksyinen festari jää matkojen takia aina väliin). Se ei ole Helsingin monista laadukkaista leffafestareista kaunein, monipuolisin, muodikkain tai älykkäin. Sen ohjelmiston rungon muodostavat vanhat, usein syystäkin unohdetut, mutta ajallista etäisyyttä saatuaan taas relevanteilta tuntuvat kulttiklassikot. Sellaiset, joista suurin osa ei ole ikinä kuullutkaan. Sellaiset kuin White of the Eye, The Dunwich Horror, Poultrygeist tai Return to Nuke ’em High Vol. 1.

Night Visionsin kruununjalokivi on lauantain ja sunnuntain välinen yö Kino Engelissä. Kuusi elokuvaa back-to-back, lauantain myöhäisillasta pitkälle sunnuntaiaamuun. Täydellinen draaman kaari alkuinnostuksesta uupumukseen, torkahteluun, koomaan ja uuteen virkoamiseen. Viimeinen näytös on aina paras.

Näillä festareilla aion nähdä elokuvat Europa Report, Wetlands, The Toxic Avenger, Snowpiercer, Dark Touch, Chimeres, The Dunwich Horror (nukun joko tämän…), Moebius, Raze (…tai tämän!) ja Return to Nuke ’em High Vol. 1.

Tässä vielä viisi parasta Night Visions Back to Basics -muistoani:

1. The Roomin Suomen-ensi-ilta (Night Visions Back to Basics 2012)

Sunnuntaiaamun viimeisenä näytöksenä näytetty The Room palautti uskoni elokuvaan, ihmisiin, ja itseeni. Järkyttävän outo, luokattoman kökkö ja poskettoman hauska The Room on yhteisöllisenä kokemuksena parhaimmasta päästä. Kuten Rocky Horrorissa, myös The Roomissa teatterikävijät osallistuvat vahvasti elokuvan tekemiseen ja kokemiseen. Muovilusikat lentelevät, absurdeja tapahtumia kommentoidaan kovaäänisesti ja jos jollain on jenkkifutis mukana, sitä pallotellaan vaikka koko jälkipuolisko. Olin kirjaimellisesti pudota tuoliltani tätä katsoessa. Viime vuonna uusin kokemuksen – yhtä hysteeristä se ei enää ollut, mutta koreografiat alkoivat taittua. Vähän harmittaa, että tänä vuonna jää väliin.

2. Spring Breakers (2013)

Keväällä 2013 ennakkoensi-iltansa sai Night Visionsissa yksi vuoden kohutuimmista elokuvista. Spring Breakers on pieni mestariteos ja uudenlaisen elokuvakerronnan juhlaa. Samalla sen näytös Bio Rexissä oli ihana poikkeus Night Visionsin linjaan. Ensinnäkin se myytiin loppuun, mikä on 700-paikkaiselle salille aika kova saavutus. Toiseksi sen yleisö oli eklektisempi kuin missään koskaan. Night Visions -hyypiöt (sanan positiivisimmassa merkityksessä), muut elokuvaharrastajat, post- ja meta-asioista aina kiinnostuvat hipsterit ja Selena Gomezin tai James Francon perässä tulleet nuorikot istuivat sulassa sovussa. Ja useimmilla oli tosi kivaa.

3. Tokyo Emmanuelle (2012)

En ole ikinä käynyt pornoteatterissa, mutta Tokyo Emmanuellen ajaksi maanalainen Kino Engel melkein sellaiseksi muuttui. 1970-lukulainen camp salli onneksi sellaisen itsensä etäännyttämisen, ettei kiihottumista tarvinnut pelätä. Sensuuriakin käytettiin penisten kohdalla. Parhaita hetkiä elokuvassa on kaksi: ensimmäisessä bordellin(?) naisväestö bodaa kuntosalilla. Alasti. Yksi heistä ui delfiinin kanssa. Alasti. Toinen parhaushetki on elokuvan massiivinen päätös, jossa päähenkilö rakastelee lentäjää samalla, kun nämä liihottavat kuhisevan Tokion yllä. Näiden lisäksi on toki myös japanilaista ja kovin epäilyttävää raiskausfantasiointia. Kohtaus vuoristohississä on ikimuistoinen.

4. V/H/S ja Resolution (2013)

Yhdistin nämä kaksi sillä löyhällä aasinsillalla, että molemmat edustavat uuden amerikkalaisen kauhun aivan terävintä kärkeä. V/H/S on sipulin lailla kuoriutuva, VHS-kasetin kerroksellista olemusta metatasoineen nerokkaasti hyödyntävä helmi: periaatteessa vain kauhulyhäreistä koostuva episodifilmi, mutta toteutukseltaan älykäs, rosoinen ja tuore. Samana vuonna DVD:llä julkaistu kakkososa on hiotumpi, puhtaampi, simppelimpi ja paljon tylsempi. Resolutionissa on taas kerronnallinen jippo, jonka oivaltaminen on suurimpia mahdollisia ahaa-elämyksiä. Mikrobudjetilla tehty pikkuinen filmi on rakkaudenosoitus kauhugenreä kohtaan, mutta pastissiksi se ei suostu. Ideat ovat tuoreita ja estetiikka älykäs. Tekijät esiintyivät näytöksen jälkeen väsyneelle ja tuppisuiselle yleisölle, mutta eivät vaivaantuneet hiljaisesta vastaanotosta: toinen heistä hyppäsi penkkiin ja esitti toiselta kysymyksiä. Lopputulos oli festarin parhaita Q&A-sessioita ikinä.

5. Alibi (2012)

Mitä tehdään, kun näytöstä ei saada käyntiin ennen kuin Engelin kakkossalin kela on pyörinyt loppuun? Otetaan yleisöstä ihminen lukemaan Alibi-lehteä koko salille. Kello on jotain neljä, Kino Engel pieni, tumma ja tunkkainen. Alibin juttu kertoo miesporukan saunareissusta, jolla on ryypätty, ja välillä sitten vähän puukoteltukin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s