Kun uutinen Philip Seymour Hoffmanin kuolemasta tavoitti minut 2. helmikuuta, romahdin täysin. Sitten katsoin Todd Solondzin huumaavan hienon ja hirveän ahdistavan Happinessin, josta huomasin muistavani kovin vähän. Olin esimerkiksi baarissa pitänyt juuri pitkällisen puheen Hoffmanin roolisuorituksesta pedofiilina. Olin unohtanut Dylan Bakerin täysin.
Elokuvaa katsoessani kyynelehdin ja näpyttelin kännykkääni sekalaisia ajatuksia. Tarkoitus oli kirjoittaa elokuvasta ja Hoffmanista jotain hienoa ja syvällistä elokuvasta, mutta se sitten jäi. Lähdin Berliiniin ja marinoin mieltäni uusilla tuttavuuksilla. Tässä nyt sitten kaikki, mitä Happinessista osaan sanoa, iPhonen muistiosta litteroituna.
jengi ei haluu tai pysty näkee pinnan alle
toisaalta pinnan alla rumia asioita
jotka osin johtuu siitä että vain pinta merkitsee
rakkaus on sos. konstruktio
rakkaus on epätoivoa ja yksinäisyyden torjumista
ja manipulointia
ja kidutusta
ja kaupankäyntiä
amerikkalainen unelma on painajainen
haaveet kaatuu
kaikilla on luurankoja kaapissa
koko filmi on puhdasta komediaa
joka ei naurata koska se on liian totta
ja julmaa
ja rehellistä
amerikkalaisessa unelmassa epäpuhtaudet kielletään (”if you ever try drugs, i will disown you”)
ne on pakko kieltää ja tukahduttaa
tulee patoutumia
samalla ne halutaan tuoda ilmi
halutaan paljastua
halutaan apua mutta sen saa vain häpäisemällä itsensä
vain kaikista rohkeimmat pystyy siihen
perheenisä on lopussa elokuvan ainut sankari
koska hän on ainut joka uskaltaa kohdata oman itsensä
ja puhua suoraan siitä rakkaudesta josta ei saa puhua
ja jota ei saa ymmärtää
itkettää, tämä on paras näkemäni elokuva.
Anton Vanha-Majamaa 
Vastaa