Anton Vanha-Majamaa

Vuosittain Berliinin elokuvajuhlilla jaettavan Teddy Awardin saajasta ei pitäisi tänä vuonna olla epäselvyyttä. Festivaalin laajasta hlbtiq-elokuvien kirjosta Ira Sachsin ohjaama Love is Strange erottuu selkeästi edukseen. Se nousee samalla tavalla alkuasetelmansa yläpuolelle kuin viimevuotinen Concussion, joka palkittiin kunniamaininnalla (voittajaa W imię… en ole vielä nähnyt). Elokuvana se on vielä valovuosia parempi, yksi festivaalin kohokohdista.

Sachs, jonka edellinen ohjaus Keep the Lights On voitti Teddyn vuonna 2012, kertoo Love is Strangessa tarinaa ihmisistä siirtymävaiheessa. Elokuva käynnistyy Alfred Molinan ja John Lithgow’n iäkkään pariskunnan hääseremonialla. Liitto kruunaa 40-vuotisen parisuhteen, mutta päättää samalla Georgen (Molina) työsuhteen musiikinopettajana katolisessa koulussa. Ben (Lithgow) on eläköitynyt taiteilija, joten rahat ovat tiukilla.

Kaksikko emigroituu läheistensä luokse asumaan. Suuri rooli tarinassa on näillä kohtaamisilla, joissa ihmiset eri elämänvaiheissa tunkeutuvat toistensa arkeen. Marisa Tomei on naapurin kirjailija ja perheenäiti, jonka luokse Ben päätyy asumaan. Charlie Tahan on tämän teini-ikäinen poika. Cheyenne Jackson ja Manny Perez ovat niin ikään samassa rapussa asuva poliisipariskunta, jonka ahtaaseen kotiin George yrittää sopeutua.

Homoliitto on juonen kannalta olennainen väline (käsikirjoitus perustuu tosielämän lehtijuttuun, jonka Sachs ja toinen käsikirjoittaja Mauricio Zacharias lukivat), mutta elokuvan rakkaus ei liity millään tavalla sukupuoleen tai seksuaalisuuteen.

Tahanin hahmon isä (Darren E. Burrows) on ainut, joka nostaa homoasian pöytään siinä vaiheessa, kun pojan koulukaveri Vlad (Eric Tabach) alkaa kyläillä yhä myöhemmin illalla. Tämän kohtauksen olisi voinut jättää leikkauspöydälle.

Eikä elokuva myöskään käsittele oman identiteettinsä löytämistä ja vaalimista, ei ainakaan sillä ahtaalla tavalla, joka monissa hlbtiq-elokuvissa tuntui Berlinalessakin olevan vallitsevana. Se on filmi, joka on kiinnostunut henkilöhahmoistaan, ei politiikasta. Siksi en olisi halunnut sen koskaan päättyvän.

Ohjaaja kertoo näytöksen jälkeen siitä mielettömästä suhteesta, joka Molinan ja Lithgow’n välille kuvausten aikana syntyi. Se näkyy jokaisessa heidän kohtauksistaan. Kun kaksikko jakautuu eri osoitteisiin, ei 40-vuotiaaseen suhteeseen tule säröjä. Se piste on ohitettu aikapäivää sitten. Ben ja George osaavat olla yksin, mutta valitsevat jakaa elämänsä toisen kanssa.

Sachsille ja Zachariasille Love is Strange on tärkeä virstanpylväs. He työskentelevät tässä isojen tähtien kanssa, ja tulevat tekemään niin tahtoessaan jatkossakin.

—

Love is Strangen ulkopuolella hlbtiq-yleisölle tarjoiltiin vaihtelevantasoisia näytöksiä. Itse onnistuin näkemään kaksi sieltä huonommasta päästä.

Kristian Petersenin koostama Fucking Different XXY on ehkä äärimmäisin esimerkki sellaisesta tympeästä identiteettipuheesta, jota en enää kaipaa yhdeltäkään elokuvalta. Seitsemästä lyhytfilmistä koostuvan filmin ideana on nostaa esiin transsukupuolisia ihmisiä ja heidän käsityksiään pornosta, seksistä ja rakkaudesta. Tarkoitus on ylittää lopullisesti sukupuolirooleihin perustuva dikotomia esittelemällä henkilöitä, joiden sukupuoli on liukuva, tai vaiheessa, tai ristiriidassa biologisen sukupuolen kanssa. Tarkoitus on samalla murtaa queer-yhteisössäkin toistuvia stereotyyppejä.

Lopputulos on elokuvallisilta arvoiltaan kehno kollaasi puhuvia päitä, ontuvaa editointia ja nollatason dramaturgiaa.

Punainen lanka hukkuu heti alkupuolella, kun kolmas pätkistä käsittelee ainoastaan naisille suunnattua Clit Clubia. Muisteludokumentissa naiset kertovat ajasta, jolloin New Yorkissa oli paikka naisille toteuttaa omaa seksuaalisuuttaan.

Epäselväksi jää, miten Sinkkuelämää-sarjan ja vaginamonologien aikakauteen haikailu on relevanttia trans-elokuvassa vuonna 2014.

Tylsän kokonaisuuden ainut pointti tuntuu olevan voimauttavan erilaisuusdiskurssin ylläpitäminen. Olisin kaivannut elokuvaa, jossa todella purettaisiin konkreettisesti pornon lainalaisuuksia laittamalla transihmiset toisintamaan niitä. Sellaista luulin meneväni katsomaan. Nyt roolileikkiä harrastaa lähinnä kakkossegmentti, joka päättyy äidinmaidolla toteutettuun moneyshotiin. Sellaista en muista koskaan nähneeni pornon kontekstissa, vaikka kuvataiteesta maitoaihe onkin tuttu.

Berlinalessa nähdyn maailmanensi-illan alussa juontaja pyysi yleisöä antamaan elokuvalle täydet pisteet heille jaettuihin lomakkeisiin puhtaasti poliittisista syistä. ”Vote 5/5 for equality”. Huono lähtökohta.

Kulttinimi Bruce LaBrucen Pierrot Lunaire lukeutuu myös festivaalin pettymyksiin. Se alkaa huumaavalla teknokohtauksella, mutta latistuu pian säksättävän mustavalkokuvan ja kokeellisen ääniraidan epäsuhtaiseksi yhdistelmäksi. Elokuvan pääosassa on Pierrot, joka on syntynyt naisen kehoon, mutta kokee itsensä mieheksi. Rinnat täytyy veistää piiloon ja jostain saada kalu jalkojen väliin.

Paikoin elokuva tuo mieleen elektroartisti Peachesin lystikkään Peaches Does Herself -musikaalin, joka marssitti lavalle pitkän rivin erilaisia ulokkeita. Pierrot’ssakin on osa kohtauksista kuvattu teatterin lavalla. Molemmat tekijät ovat raivostuttavan ilmeisellä tavalla provokatiivisia, mutta toisin kuin Peaches, ei LaBruce saa itsetarkoituksellista herkutteluaan toimimaan tässä edes alkeellisimmalla tasolla. Lopputulos on tylsä.