Anton Vanha-Majamaa

En tiennyt ennen tämänvuotista Berlinalea Josephine Deckeristä mitään. Nyt tiedän jo jonkin verran. Performanssien ja musiikin parissa työskennellyt Decker on näytellyt monissa mumblecore-veteraani Joe Swanbergin elokuvista. Berliinin elokuvajuhlilla esitettiin nyt hänen kaksi pitkää ohjaustyötään: toissavuonna valmistunut Butter on the Latch (Traileri) sekä maailmanensi-iltansa saanut Thou Wast Mild and Lovely (Traileri). Ensinmainittu on virkeimpiä näkemiäni ohjausdebyyttejä vuosiin, eikä jälkimmäinenkään petä. Lie ironiaa, että sen heikoin lenkki on pääosaa näyttelevä Joe Swanberg.

Deckerin halu asettaa tunnelma tarinan edelle tekee kahdesta elokuvasta ainutlaatuisia kokemuksia. Ne elävät kuvasta, liikkeestä ja äänestä. Niiden miljöö on puhdas ja riisuttu luonto, johon on kuitenkin kylvetty pahan siemen. Ne ovat myös hyvin ruumiillisia kokemuksia.

Butter on the Latch (2012) on kokonaisvaltainen trippi. Sen päähenkilöt Sarah (Small) ja Isolde (Chae-Lawrence) lähtevät New Yorkin hälinästä metsään balkanilaisen musiikin festivaalille. Pienen yhteisön kokoontumisessa soitetaan kansanmusiikkia ja nautitaan luonnon rauhasta. Kaksikolle se edustaa myös pakoa traumaattisesta kokemuksesta.

Trauma seuraa metsään ja takertuu Sarahiin. Tämä alkaa nähdä ja kokea asioita, joista ei hän tai katsoja ota selkoa. Decker rakentaa leikkauksilla ja äänen sekä kuvan epäsovinnaisilla limityksillä alusta lähtien painajaista, joka nielee protagonistia kaikista suunnista. Elokuvan aika ei etene lineaarisesti, vaan kauhukuvat piinaavat alusta lähtien. Melkein kaiken avauskohtauksen jälkeisen voisi esittää missä järjestyksessä tahansa ilman, että elokuvan logiikka kärsisi. Niiden järjestys perustuu estetiikkaan, joka ei välitä perinteisestä narratiivista.

Dialogi on Butter on the Latchissa täysin improvisoitua. Decker antaa näyttelijöilleen jonkin suunnan, johon nämä lähtevät tarinaa kohtaus kohtaukselta rakentamaan. Välillä näyttelijät kertovat saaneensa ohjaajalta eri ohjeet samaan kohtaukseen. Näin Decker tartuttaa näyttelijöihinsä jo tekovaiheessa tunteen siitä, ettei ympäröivien ihmisten teoista tai motiiveista saa selvää.

Lopputulos on kauhea ja kaunis painajainen. Sellainen, jota ei lähesty genre-elokuvana. Decker ei ole kiinnostunut kauhun konventioista. Kun pimeässä heiluva käsivarakamera muistuttaa The Blair Witch Projectia, on se luultavasti vahinko. Väkivalta ei eskaloidu tarinan edetessä, vaan se on silputtu alusta asti kuvien sekaan. Veri vuotaa, ennen kuin haavaa on tehty.

Thou Wast Mild and Lovely on tarinallisempi, mutta silti hyvin kokeellinen. Sen päähenkilö on Joe Swanbergin näyttelemä Akin, joka jättää vaimon ja lapsen kotiin lähteäkseen kesätöihin maatilalle. Siellä hän kehittää pakkomielteen farmarin tyttäreen, Sarahiin (Sophie Traub). Konflikti tulee, kun Akinin vaimo tulee kylään.

Rytmitys on debyyttiä rauhallisempi, ja hahmojen mukana soljuva kamera on kuin nyrjähtänyt versio Terrence Malickista. Se väistää kaikki ne potentiaalisen kauniit otokset, joista Tree of Lifen kaltaiset teokset elävät. Niiden sijaan nähdään takaraivoja, likaisia vaatteita, huolimattomasti rajattuja kuvia ja sekavaa intohimoa. Välillä tapahtumia seurataan naudan näkövinkkelistä. Mieleen tulee Ben Wheatleyn nyrjähtänyt huumori.

Seksi on tärkeä komponentti kummassakin elokuvassa. Thou Wast Mild and Lovelyssa se on katalysaattori viimeiselle näytökselle, joka tarttuu vähän tarpeettomasti siihen genrekuvastoon, joka debyyttiä ei kiinnostanut. Intensiteetti säilyy, mutta siinä missä kaikki tähän asti nähty on tuntunut täysin ainutlaatuiselta, on lopetuksessa jo ripaus The Texas Chainsaw Massacrea.

Kun amerikkalaisen indien valtavirtaistunut pääty ärsyttää yhä enemmän, on suunnaton ilo saada katsoa isolta kankaalta näin raakaa, omaperäistä ja kompromissitonta elokuvaa. Voi, kun jokin meidän festivaaleistamme nappaisi Deckerit vielä ohjelmistoonsa.