Tammikuussa katsoin tällaiset elokuvat. En ole suorittaja, mutta aion vuoden aikana katsoa elokuvan päivässä. Siihen nähden alku oli vaisu. Onneksi ensi viikolla siintää Berlinale.
#1 The Conversation (Keskustelu)
Gene Hackman näyttelee salakuuntelun ammattilaista Francis Ford Coppolan tyylikkäässä ja painostavassa, hitaasti kierteitään avaavassa vainoharhatrillerissä. Työnsä traumatisoima protagonisti on pelinappula juonessa, joka avautuu sitä mukaa kun salakuuntelunauhat löytävät muotonsa. Viimeinen kuva liimaa epävarman olon katsojaan, kun päähenkilö turhaan kääntää asuntonsa ylösalaisin löytääkseen sen viimeisen kätketyn mikrofonin.
#2 Nymphomaniac
Lars von Trierin suurin trollaus jokaisella mittapuulla. Neljän tunnin mittainen, kahteen osaan ja kahdeksaan lukuun jaettu tarina nymfomaaniksi itsensä diagnosoineesta, seksiä ympärilleen kylvävästä naisesta. Loputtomasti intertekstuaalisia viittauksia paitsi Trierin omaan tuotantoon (Antichrist, Riget..), myös muiden (ainakin Haneken Pianonopettaja). Lopussa punchline, jota osaa odottaa, ja joka ei oikeastaan naurata. Paitsi jollain tosi metatasolla, koska läppä on huono. Oikeastaan koko elokuva on huono läppä. Niin huono, että hyvä. Pitäisi varmaan nähdä uusiksi, mutta en ehkä aio.
#3 Primer
Upstream Colorin ohjaajan debyytti on pienellä budjetilla tehty, huikean nerokas tieteistrilleri kahdesta insinööristä, jotka tulevat vahingossa kehittäneiksi aikakoneen. Päivät ja protagonistikopiot kasautuvat, keksinnön tarjoamat mahdollisuudet monipuolistuvat ja uhat todellistuvat. Paljon perinteisempi kuin Upstream Color (vaikka elokuva ei nytkään paljoa selittele), mutta älyllisesti yhtä kutkuttava.
#4 Drinking Buddies
Mumblecore-ohjaaja Joe Swanbergin pikkuhelmi olutpanimon työntekijöistä ja heidän puolisoistaan on vähäeleinen ja improvisoidun oloinen draamakomedia. Swanbergilla on tapana kuvata filminsä ilman konkreettista käsikirjoitusta: se näkyy pitkissä hiljaisuuksissa ja kiusallisen hiomattomassa dialogissa. Swanbergille tämä on yksi viime vuoden viidestä(!!!) ensi-illasta.
#5 Repulsion (Inho)
Roman Polanskin asuntotrilogian ensimmäinen osa on yhä piinaava, intensiteetissään ainutlaatuinen kuvaus hulluuteen ajautuvasta nuoresta Carolista (Catherine Deneuve), jonka väkivaltaisiksi yltyviä tekoja motivoi inho ihmisen seksuaalisuutta kohtaan. Kun päähenkilö lopussa makaa Michaelin käsivarsilla ja katsoo tätä silmiin, paistaa niistä tyytyväisyys, joka tuntuu liki coituksen jälkeiseltä. Viimeinen kuva viittaa myös Carolia hyväksikäyttäneeseen isään.
#6 Raging Bull (Kuin raivo härkä)
Järjestyksessään toinen Scorsesen kanonisoiduista klassikoista alkaa tavallisena nyrkkeilytarinana, mutta paljastaa hiljalleen todelliset karvansa. Robert de Niron työ kovapäisenä ja itsekeskeisenä, kehässä otettujen iskujen raiteiltaan suistamana Jake La Mottana hakee vertaistaan amerikkalaisen elokuvan historiassa. Fragmentteina etenevä kaksituntinen on julma ja eeppinen, nyrkkeilyelokuvista hienoin. Niitä harvoja, joissa kehässä jaetut ja vastaanotetut iskut eivät tunnu koskaan voitoilta, vaan aina tappioilta.
#7 Hotel Rwanda (Hotelli Ruanda)
Ruandan kansanmurhaa/sisällissotaa käsittelevä draama on loppuun asti sentimentaalinen, mutta kommentoi hiljaisempina hetkinään myös paikoin ihan osuvasti sitä surullista tilannetta, jossa länsimaat hylkäsivät poliittisesti ja taloudellisesti epäkiinnostavan maan(osan). Silti rivien välistä nousee ennen kaikkea afrikkalaisten uhriuttaminen ja yksinkertaistaminen. Kyse on sittenkin enemmän tragediasta ja surunäytelmästä kuin aktiivisesta pahanteosta.
#8 Laulu koti-ikävästä
Mika Ronkaisen dokumentissa ruotsinsuomalainen Kai Latvalehto lähtee isänsä kanssa automatkalle kohti Göteborgia. Sinne perhe on vuosikymmeniä aiemmin emigroitunut, ja sittemmin palannut Suomeen. Sisällä on tyhjä tunne siitä, ettei kuulu joukkoon. Maahan- ja maastamuuttajille leimallinen identiteettikriisi purkautuu pienin vedoin ja koskettaa, Kain ja hänen isänsä välinen dialogi paljastaa historiaa vähän kerrallaan. Jotain kömpelöä tässä on, mutta niin on päähenkilöissäkin.
#9 They Live By Night (He elävät öisin)
Nicholas Rayn ensimmäinen pitkä ohjaus opettaa mm. sen, että naiset tosiaankin ovat kuin koiria: he syövät vain oman isäntänsä kädestä. Kömpelö ja kliseinen tarina seurailee Bonnie & Clyde -aihelmaa, pääosassa on kaksi materian perässä juoksevaa kirkasotsaista opportunistia. Ray sai täyden taiteellisen vapauden ja kokeili kuvalla ja äänellä paljon. Ensimmäinen, helikopterilla kuvattu otos pakenevasta ryöstöautosta on ensimmäinen lajissaan.
#10 Rocky Horror Picture Show
Ensimmäinen kerta, ja heti ensimmäisen musiikkinumeron jälkeen tiesin, että haluan nähdä pian uudestaan. Frank-N-Furteriksi pukeutuneena. Minulla ja Tim Currylla on samanlainen kasvojen muoto, luulen. Myös kaikenlaiset juomapelit ynnä leivänheittelyn kaltaiset aktiviteetit kiinnostavat. Ja Susan Sarandon – HUH.
#11 The Apartment (Poikamiesboksi)
Billy Wilderin briljantti kohelluskomedia laukkaa eteenpäin aivan mielettömällä draivilla. Jack Lemmon on nero matalapalkkaisena vakuutuskauppiaana, joka vuokraa kämppäänsä naisseuraa etsiville esimiehilleen ylennyksen toivossa. Wilder ei juuri antanut näyttelijöidensä improvisoida, mutta tässä Lemmon ainakin tuntuu saavan kohtausten sisällä aika vapaat kädet.
#12 Love & Engineering
Tavallaan jatko-osaksi ohjaaja Tonislav Hristovin muutaman vuoden takaiselle Sinkkuelämän säännöt -elokuvalle tehty dokkari jatkaa samalla kevyen hömpän polulla. Se kertoo ryhmästä insinöörejä, jotka yrittävät tieteellisin keinoin löytää rakkauden kaavan. Mentorina toimii vaimon jo löytänyt sankari. Parasta elokuvassa ovat kiusalliset treffit, joilla päähenkilöt ylpeilevät Mass Effect -tietämyksellään ja hevibändeillään. Paljon sisällöstä on käsikirjoitettua, ja niin, että hyvä vitsi ajaa tarinan edelle. Lopun oivallus rakkaudesta ikuisena mysteerinä on pakollinen, mutta osoittaa hyvin sen, ettei filmi oikeastaan vie mihinkään.
#13 Un été avec Anton (Summer with Anton)
Nuoren pojan kesää venäläisellä armeijaleirillä seuraava dokumentti kylvää pelkoa rajan takana rakennettavaan ihmisyyteen. Lapset raahataan koulutukseen, jossa omille tunteille ei anneta sijaa – paitsi kun ne suuntautuvat tšetšeeneihin. Taustalla on valtava, alati kasvava koneisto, joka kääntää ruraalikansan nuoret edustajat potentiaalisiksi tappajiksi. Päähenkilön selkeä intohimo, tanssi, jää kakkoseksi. Eikä häntä tunnu se haittaavan. Näin se vaan menee.
#14 At Night I Fly
Ruotsalaisvoimin toteutettu dokumentti New Folsom Prisonissa elävien vankien luovan taiteen ryhmästä on voimakas. Elinkautisia istuvat asukit tietävät viettävänsä loppuelämänsä instituutiossa, mutta eivät anna henkisesti musertavan järjestelmän nakertaa ihmisyytään. Sielu pysyy hengissä ja sykkii runouden ja musiikin voimin. Katsojan kannalta konflikti on tuttu: osa vangeista on niin kaunopuheisia ja fiksuja, ettei heidän väkivaltaista taustaansa tahdo muistaa, tai uskoa.
#15-17 Ernie Gehr: Side/Walk/Shuttle, Departures & Auto-Collider XV
Fluxus-taiteilijoista muistuttava Gehr kuuluu siihen kokeellisen elokuvan 1960- ja 70-lukujen taitteen haaraan, jota kiinnostaa elokuva kontrolloituna, fyysisenä materiaalina. Sisältö on toisteista leikkaukselle ja dogmaattiselle kametaryöskentelylle (kamera voi olla käsivara, kuten Departuresissa, mutta se on paikoillaan). Docpoint-tilaisuuden juontaja kuvaili hyvin puhuessaan siitä, kuinka Gehr pitää kameransa paikallaan ja laittaa ympäristön tekemään sille tansseja. Kolmikosta oma suosikkini oli San Franciscoa hissistä ylös ja alas panoroiva Side/Walk/Shuttle, joka tuntui kestoaan (41 min.) lyhyemmältä. Myös Departures vaikutti liki impressionistisella kuvakielellään. Ikkunan ohi viilettävät maisemat muuttuvat hypnoottiseksi värien, viivojen ja optisten illuusioiden tanssiksi.
Anton Vanha-Majamaa 
Vastaa