Vuoden 2013 aliarvostetut: La migliore offerta (The Best Offer)

the-best-offer06

La migliore offerta (IMDb 7.9, Metacritic 49/100)

Sentimentaalisesta mutta aitoihin nuoruuden samastumiskohtiin osuvasta Cinema Paradisosta kai parhaiten tunnetun Giuseppe Tornatoren viimeisin ohjaus esitettiin ensi kertaa kotimaansa ulkopuolella viime vuoden Berlinalessa. Paikan päällä sivuutin sen olankohautuksella, kun festareiden kansainvälinen lehdistö tuntui järjestään dumaavan sen. Teattereihin se saatiin viime kesän Espoo Cinéssä sekä sittemmin joulukuussa, kun Orion esitti sitä kuukauden elokuvana.

Italialaisella rahalla tehty brittidraama sijoittuu yläluokkaiseen taidemaailmaan. Sen protagonisti on Virgil Oldman (Geoffrey Rush), maanisesti työhönsä taideaarteiden arvioijana suhtautuva meklari. Sen porkkana on valtavan perintökartanonsa arvotavarasta eroon haluava nuori Claire (Sylvia Hoeks), joka ei torikammoisena poistu seinän taakse kätketystä komerostaan. Naisia esittävää taidetta intohimoisesti keräävälle Oldmanille Claire muodostuu kiehtovaksi enigmaksi, joka hiljalleen täyttää tämän koko elämän. Seinän takaa kaikuvalle äänelle on saatava kasvot.

Mysteeri alkaa automatonin osasista, joita Oldman löytää kartanon uumenista sitä inventoidessaan. Niistä tuttu kelloseppä (Jim Sturgess) kokoaa ihmishahmonsa hiljalleen palauttavaa konetta. Salaperäinen laite menettää kuitenkin päähenkilön arjessa merkitystään sitä mukaa kun Claire muuttuu lihallisemmaksi. Lopussa nämä kaksi tarinan komponenttia kohtaavat juonenkierteiden yhtyessä, ja lopputulos on perinteinen hitchcockilainen mysteeri – hitusella vaikkapa Don’t Look Now’n paranoiaa. Ei enempää eikä vähempää.

The Best Offer horjahtelee tarinankerronnassaan. Yllättävän yksinkertaista juonta ei kannata miettiä liian tarkkaan, koska paino on enemmän kommentaarissa siihen taidemaailmaan, joka päähenkilön lopulta pettää. Keskeinen kysymys on aidon ja väärennöksen välinen ero. Elokuvan suurimmat vahvuudet ovat kuvan ja äänen liitossa, niissä hulppean ja aution kartanon pintoja nuolevissa Fabio Zamarionin kameraliikkeissä, joihin Ennio Morriconen sävellykset tuovat painoa ja pahaenteisyyttä. Geoffrey Rushin roolisuoritus on täysipainoinen.

Selkeä tyylirikko ovat Oldmanin ja kellosepän väliset puolikoomiset dialoginpätkät. Niillä on tavoiteltu silmäniskua yhden nuotin patetiaa rikkomaan, mutta lopputulos on aina vain kiusallinen. Rush on kuin kala kuivalla maalla yrittäessään käyttää älypuhelinta. Tämä ei ole hauskaa.

Nuo kohtaukset myös tuovat tarinaan liikaa tuttuutta. Sen tunnelma on vahvimmillaan niin pitkään kun tarina liikkuu maailmassa, joka on täysin omastani irrallaan – sen yläpuolella, tai ainakin yläviistossa. Jokainen kaupunkikuva, jokainen yhtymäkohta johonkin Oldmanin ahtaan kuplan ulkopuoliseen, tuntuu rikkovan kokonaisuutta. Jos Tornatore malttaisi operoida ainoastaan kolmen keskeisen näyttämön – Oldmanin toimisto, huutokaupat ja kartanon alue – välillä, olisi The Best Offer tiiviimpi ja kiduttavampi.

Nyt se on lähinnä viihdyttävä. Mikä sinänsä riittää.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s