Mesenaatti on dokumentti, jonka Sara Hildén ansaitsi

Mesenaatti_Sara_Hilden_ja_Erik_Enroth_Kokkolassa009

Sara Hildén on rahvaalle tuttu lähinnä siitä Särkänniemen kupeessa seisovasta museosta, mutta ei hän taidehistoriaa tuntevallekaan välttämättä järin tuttu ole. Julkisuudesta valtaosan urastaan poissa pysytellyt hahmo on kuitenkin vaikuttanut monella tapaa suomalaiseen taidekenttään ja siihen, millaista taidetta Suomeen on ulkomailta haalittu.

Saara Ester Hildeninä (1905-1993) syntyneestä keräilijästä ja vaateyrittäjästä kertova Mesenaatti on asiallinen, informatiivinen ja muodollisesti kelpo dokumentti. Ohjaaja Pia Andell jakaa elokuvansa kolmeen näytökseen sekä epilogiin. Eräänlaisena selkärankana toimii oikeudenkäynti, jossa vastakkain ovat Hildén sekä tämän pitkäaikainen aviomies, kuvataiteilija Erik Enroth (1917-1975). Jälkimmäinen on elänyt vaimonsa rahoilla ja maalannut tauluja, jotka taas ovat siirtyneet suoraan Hildénin omistukseen. Enrothilta on kielletty teoksiin kajoaminen tai niiden taltioiminen esimerkiksi valokuviksi. Oikeudenkäynti on historiallisesti tärkeä, sillä siinä määritellään uudelleen tekijänoikeuteen ja taideteosten omistukseen liittyviä lakipykäliä.

Sitä odotellessa ensimmäinen näytös saattaa pitkästyttää. Se keskittyy Hildénin ja Enrothin epäsuhtaiseen avioliittoon, jonka on jo lähtökohtaisesti vinoutunut: Enroth elää Otso Kantokorven sanoin ”kultaisessa häkissä”, jossa hän saa toteuttaa taidettaan vapaasti, mutta sen ulkopuolisia vapauksia ei ole. Yksi suuri ongelma on, eikä täysin epätyypillisesti, alkoholismi. Siihen liittyviä anekdootteja kuullaan lukuisia. Ne ovat anekdootteja, joita suomalaiset taiteilijabiografiat ovat täynnä.

Onneksi toinen ja kolmas näytös pureutuvat laajemmin suomalaiseen taidekenttään ja siihen, millainen kansanvalistuksellinen voima Ateneumin nykytaidekokoelmia kartuttaneelle ja niistä omansa myöhemmin mukanaan vuonna 1979 avattuun museoonsa vienyt Hildén oli. Arkistomateriaalia käytetään taiten hyödyksi, vaikka sitä onkin lopulta vähänlaisesti  tästä ehkä johtuu se, ettei aiheeseen ole aiemmin elokuvantekijä tarttunut. Oikeusprosessi kuvataan lehtileikkeiden, kirjeenvaihdon ja aikalaiskommentoijien kautta.

Puhuvina päinä nähdään Hildénin ja Enrothin läheisiä, ystäviä, kollegoita ja tutkijoita Laila Pullisesta Vuokko Nurmesniemeen, Soili Sinisaloon ja Kauko Lehtiseen. Moniäänisyys on vahvuus, mutta pinnalliseksi muisteluksi elokuva lopulta jää. Hildén muistetaan kivenkovana liikenaisena, joka toi Suomeen trenssitakin ja ensimmäisen Picasson, elätti taiteilijamiestään ja matkusti ympäri Eurooppaa liki nollakoulutuksella. Ajankuvaa ja taidepiirien asenneilmastoa olisi toivonut Hildénin merkitystä kontekstualisoimaan enemmänkin. Lisää olisi myös mieluusti kuullut tulkintoja taiteilijan ja mesenaatin problemaattisesta suhteesta ja siitä, kuinka tähän aikanaan suhtauduttiin. Enrothin ääni jää olemattomiin, yhtä kirjevastinetta lukuunottamatta.

Sara Hildénin taidemuseossa on paraikaa esillä kesänäyttely ”Helmiä”, joka tuo vieraiden nähtäväksi kokoelmien suurimpia aarteita Picassosta Joan Miróon ja Fernand Légeriin, sekä uudempia hankintoja meiltä ja maailmalta. Nyt onkin hyvä aika tutustua museon perustajaan ja hänen perintöönsä. Lokakuussa tulee kuluneeksi 20 vuotta hänen kuolemastaan.

Mesenaatti ensi-illassa 14.6.
”Helmiä” esillä Sara Hildénin taidemuseossa 8.9. asti.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s