Anton Vanha-Majamaa

Sofia Coppola on mestari kuvaamaan hahmoja, joissa on kovin vähän kuvattavaa. Virgin Suicidesin, Marie Antoinetten ja Somewheren jälkeenkin taitaa The Bling Ring esitellä Coppolan pinnallisimmat henkilöhahmot. Heitä on kourallinen, ja he perustuvat oikeisiin henkilöihin.

Tarina on amerikkalaisia viihdeuutisia seuranneille tuttu: nuoret, Hollywood Hillsissä tylsistyvät ongelmanuoret keksivät murtautua julkkisten koteihin silloin, kun nämä ovat matkoilla. Juorublogit, Facebook ja Google Maps tekevät rikossarjan mahdollisiksi. Paris Hiltonin residenssissä pidetään useammat bileet, ja tämän lisäksi ainakin Lindsay Lohan, Orlando Bloom ja Rachel Bilson joutuvat liigan uhreiksi.

Ironia on ilmeinen: talot, joihin päähenkilöt murtautuvat, ovat aivan samanlaisten kyllästyneiden, pinnallista blogitähden arkea viettävien nuorten koteja. Lindsay Lohan näpistelee kalliita käsilaukkuja samaan tahtiin kuin häntä ihailevat nuoret vievät niitä hänen vaatekomeroistaan. Nuoret ottavat itsestään tanssikerhon nurkkapöydässä Facebookiin kaverikuvia, joissa he imitoivat niitä esikuviaan, jotka ottavat itsestään kaverikuvia tanssikerhon nurkkapöydässä, koska joku on heille uskotellut, että tämä on as good as it gets.

Paris Hiltonin talo on vuorattu lattiasta kattoon omakuvilla – niin pieni on tämä etuoikeutettujen uusrikkaiden maailma. Tai niin Coppola ainakin meille haluaa sanoa. Rakentavan kritiikin sijaan hän tyytyy tuttuun tapaan kuvaamaan asiat etäältä.

Kun kopla lopulta jää kiinni, ei poliisin suuroperaatiokaan tunnu järin kohtalokkaalta. Fokus siirtyy Nickiin (Emma Watson), joka osaa ottaa tilanteesta kaiken irti. Sellissä viruessaan hän perustaa oman bloginsa, ja sieltä vapauduttuaan hän mainostaa itseään puheohjelmissa syyttömyyttään vakuutellen. Tärkeintä ei ole totuus, vaan hyvä viihde.

Vanhemmat astuvat pääosin kuvaan vasta, kun poliisit ryskyttävät ovea. Tällöin Marcin (Israel Broussard) äiti lupaa nanosekunnissa, että kaikki korjaantuu – tietämättä lainkaan, mistä on kyse. Nickin new age -uskontoihin hurahtanut äiti (Leslie Mann) tukee, kuten on aina tukenut, sulkemalla silmänsä todellisuudelta. Hän ei tajua tilanteen irvokkuutta, kun hänen 16-vuotias tyttärensä huutaa ”call our lawyer!” poliisien raahatessa tätä kotoaan.

Coppola antaa tapahtumien puhua puolestaan. Edesmenneen Harris Savidesin kamera pysyttelee turvallisen etäällä hahmoista, kuvat ovat suurelta osin laajaa puolikuvaa tai yleiskuvaa, joista jälkimmäinen tuo mieleen turvakamerat tai Hollywoodin yllä tiuhaan pörräävät helikopterit. Turvakameraa ja webcamia käytetään niitäkin. Lähikuvat on varattu blingille.

Tahti on verkkainen eikä jännitystä luoda esimerkiksi näyttämällä murtosarjaa selvittäviä etsiviä. Ne, jotka pitivät Somewheresta – itseni mukaanlukien – osannevat jälleen arvostaa kerronnan symbolisia arvoja ja kytköksiä Coppolan omiin taustoihin.

The Bling Ringin potentiaalinen jännite on siinä, kuinka sen kuvaamaan materiaryöppyyn katsojana suhtautuu. Tehokkaan ääniraidan (kaikkea Sleigh Bellsistä Kanye Westiin) kautta Coppola kuvaa musiikkivideon keinoin sellaista kullan ja kimalluksen maailmaa, josta moni haluaisi osansa.

Itseltään voikin elokuvan inspiroimana kysyä klassikon: jos saisin kaikki maailman rikkaudet tuhoamalla yhden henkilön elämän – henkilön, jota en tunne tai ole koskaan tavannut – tarttuisinko tarjoukseen? Nicki saattaisi tarttua, ja höpistä vielä päälle hyväntekeväisyydestä ja kasvattavista kokemuksista.

Mutta tätä emme voi tietää, sillä niille, joilta Nicki vie kalleuksia, tämä kaikki taitaa sittenkin olla vain hyvää PR:ää.

The Bling Ring ensi-illassa 28.6.