Kahden vuoden takainen Drive oli höyhenenkevyttä pop-viihdettä verrattuna ohjaajansa viimeisimpään. Only God Forgives on jopa tanskalaisen Nicolas Winding Refnin asteikolla kova pala: puolitoistatuntinen Bangkokiin sijoittuva kostotarina, jonka primus motorina toimivat äärettömän väkivaltaiset rikokset, joita ei voida (tai osata) sovittaa.
Ryan Gosling palaa ohjaajan muusaksi Bangkokiin emigroituneena Julianina, jonka veli Billy (Tom Burke) syyllistyy hirveään rikokseen ja saa tästä myös kärsiä. Julian lähtee äitinsä Crystalin (Kristin Scott Thomas helvetin porteilta kaivettuna parishiltonina) suitsimana ajojahtiin kostaakseen rikoksen, joka jo itsessään oli kosto. Maanpäällisenä mediaattorina, pahuutta kitkevänä ja pahuutta personoivana puolijumalana sekä elokuvan keskeisenä antagonistina toimii vähäpuheinen poliisipäällikkö Chang (Vithaya Pansringarm).
Refnin leimallinen kuvakerronta hidastuu matelun asteelle. Dialogin tai tuhdin käsikirjoituksen (voin kuvitella, kuinka paljon elokuvasta on kuvaushetkeen asti ollut ainoastaan Refnin päässä) sijaan Only God Forgives etenee kuviensa kautta, niiden ehdoilla. Pitkät, piinallisen odottavat otokset ovat upeasti valaistuja, ja kahdeksan miljoonan asukkaan Bangkok tiivistetään muutamaan riisuttuun lavasteeseen. Pienet kuvat tukevat Julianin tarkkaan rajattua mikrokosmosta, jota kehystävät jokaiselta laidalta viha, kostonhimo, syyllisyys ja lopulta katumus. Elokuva tarjoaa lopussa sovituksen, vaikkakin hyvin symbolisen sellaisen.
Kristin Scott Thomasin äiti on julmimpia ja sadistisimpia lajissaan elokuvahistoriassa. Hänen äärimmilleen viritettyyn Beverly Hills -hirviöönsä tiivistyy sellaista ihmisarvon sivuuttavaa pahuutta, jollainen on yleensä varattu kaikista suurimmille psykopaateille. Katumuksen ohella Only God Forgives on tarina vanhemmuudesta ja vastuusta – sekä kunniasta. Crystal kertoo, kuinka hänen odottaessaan Juliania lääkärit suosittelivat aborttia. Hän kieltäytyi, vaikka ei ymmärtänyt, eikä koskaan tullut ymmärtämään, poikaansa. Tunteet ovat Crystalilla yhä olemassa, mutta opportunistisen huumekaupan hyväksi viritettyinä.
Julian jää keskiössä tarkoituksellisen enigmaattiseksi. Häntä ajaa toisaalta pyrkimys toimia oikein (itsensä, äitinsä, veljensä tai Jumalan silmissä), toisaalta syvään uurrettu velvollisuus perhettä kohtaan. Goslingin olemus on hallittu ja arvoituksellinen, eikä kahdeksaantoista repliikkiin mahdu niinkään selityksiä, kuin uusia kysymyksiä. Juliania riivaa ajatus oman käden oikeudesta, ja tätä alleviivataan muutamalla tarkkaan harkitulla first person view -otoksella. Kysymys kulkee hänen muassaan aina viimeiseen tuomioon asti.
Julman elokuvan ainoa moraalinen samastumiskohde on Yayaing Rhatha Phongamin näyttelemä prostituoitu, joka pääsee eturivin paikalta näkemään Crystalin ja Julianin välillä ammottavan tyhjyyden ja paheksumaan sitä. Hänkin toki operoi sisällä siinä maailmassa, jossa revolverit, katanat tai vaikkapa jäähakut ovat ongelmanratkaisun perustyökaluja.
Ainut tämän todellisuuden ulkopuolelle jäävä on lopulta Changin tytär, joka istuu huoneessaan kaukana tapahtumien keskipisteestä. Hänenkin ylleen veriroiskeet lopussa yltävät.
Drivesta innostuneiden on syytä ymmärtää, ettei samanlaista viihde-elokuvaa ole nyt tarjolla. Tyylillisesti Only God Forgives on lähempänä vuoden 2009 Valhalla Risingia, jossa Mads Mikkelsenin mykkä viikinki taisteli tarkovskilaisen symbolisessa erämaamaisemassa. Kyseessä on hidassoutuinen, huikaisevan kaunis ja armottoman väkivaltainen pieni taidonnäyte, jota ei tee mieli ihan heti katsoa uudestaan.
Only God Forgives ensi-illassa 7.6.
Anton Vanha-Majamaa 
Vastaa