Anton Vanha-Majamaa

Olin ennen The Great Gatsby – Kultahattua nähnyt Baz Luhrmannilta vain yhden elokuvan. Tämä hävettäisi, jos se näkemäni elokuva olisi ollut hyvä. Se oli kuitenkin William Shakespearen Romeo + Julia, jonka katsoin elokuva-analyysikurssia varten. Esitelmässäni perattu kuusiminuuttinen avausjakso huoltoasemalla kiteytti uskoakseni itseensä Luhrmannin esteettisen tatsin aika hyvin – ainakin tuon elokuvan kohdalta.

Gatsby on tuon estetiikan viimeisin, rahakkain ja efekteisin ilmentymä. Australian lahja elokuvalle on ohjannut vuoristoradan, joka pysähtyy silloin, kun F. Scott Fitzgeraldin pohjateksti pakottaa sen pysähtymään, mutta ei koskaan ymmärrä, miksi sen täytyisi pysähtyä. Eikä se millään malttaisi. Helteisten, viinankatkuisten ja tupakansavuisten kotibileiden seisahtanut kaaos vaikkapa sinä iltana, kun Nick Carraway lähtee Tom Buchananin ja Myrtle Wilsonin kanssa kaupunkiin, on valkokankaalla jotain aivan muuta.

Ällistyttävän kepeästi filmikerronnan teknisestä puolesta sokeutunut Luhrmann kusee teoksen niskaan. Yksi typerimmistä ratkaisuista on rakentaa tapahtumien ympärille kehystarina, jossa Nick kertoo tarinaa psykiatrilleen alkoholistiparantolassa. Tohtori ehdottaa, josko tämä kirjoittaisi muistoistaan kirjan. Odotin loppuun asti, että Nickin paljastettaisiin olevan oikealta nimeltään Scott. Olisi melkein voinut tapahtua.

Kertojan kautta Fitzgeraldin sinänsä varsin selkeää proosaa vielä luetaan auki niille katsojille, joiden aivot ovat pepsicolan ja hampurilaisrasvan syövyttämät. Kun Jay esittelee hulppeita vaatekertojaan Daisylle ja jälkimmäinen purskahtaa itkuun, tunkee Nickin ääni väliin huutamaan ”DAISY OLISI HALUNNUT SANOA NIIN JA NÄIN, MUTTA KYKENI VAIN SANOMAAN…”. Harvoin kuulee ja näkee tarpeettomampaa ja päälleliimatumpaa kertojaa.

Romeo + Juliaa Luhrmann puolusteli aikanaan sanomalla, että jos William Shakespeare olisi päässyt näytelmänsä filmatisoimaan, olisi lopputulos ollut lähellä tätä. Samaan tapaan hän varmasti ajattelee, että Fitzgerald olisi visioinut kirjansa tämän näköiseksi.

Rohkenen epäillä. Fitzgeraldin kirjan kulmat ovat terävät: se kuvaa aikaa, jossa totaalinen hedonismi on mahdollista. Aikaa ennen suurta pörssiromahdusta. Jazz-kausi on jännittävä, seksikäs ja romanttinen, mutta sielua siinä ei ole. Ontto ilottelu ei tule kestämään, ja sen molemmista päistä vauhdilla käryävä kynttilä on kirjassa ilmeinen ja keskeinen tekijä.

Fitzgeraldin elokuvassa bileet ovat bileet. Niissä tanssitaan, ryypätään ja törsätään mielettömät määrät rahaa. Kohtalokkuus vaan puuttuu täysin. Sitä on vaikea taltioida filmille – vuoden 1974 versio ei sekään siinä onnistunut – mutta Luhrmann ei edes yritä. Elokuvaa katsoessa tuntuu, ettei hän ole kirjaa edes lukenut. Korkeintaan synopsiksen. Tai katsonut edellämainitun Jack Claytonin elokuvaversion. Ja ryhtynyt miettimään, kenet roolittaa Robert Redfordin tilalle.

Tai kenet saisi ääniraidalle laulamaan. Koska jazz on passé, on soundtrackille kutsuttu Florence + The Machinen, Beyoncén ja The xx:n kaltaisia nuorekkaita artisteja. Monille ääniraita on ollut itse elokuvaa isompi juttu, mikä kertoo tietenkin omaa kieltään siitä, kuinka olennaista edes on, mikä kirja pohjalta löytyy. ”Ain’t We Got Fun”-kappale on luonnollisesti unohdettu, koska Klipspringerkin on vain urkujaan maanisesti runkkaava, imuketta suupielessään heilutteleva aikalaishipsteri.

The Great Gatsby ensi-illassa 17.5.